Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen
VIETTELIJÄN PÄIVÄKIRJA
Kirj.
Sören Kierkegaard
Suomentanut V. A. Koskenniemi
WSOY, Porvoo, 1907.
Kun Sören Kierkegaardin Viettelijän päiväkirja 52 vuotta sitten ilmestyi suomeksi, ei sen tekijä vielä ollut saavuttanut sitä kansainvälistä kuuluisuutta, minkä eksistentialismin filosofinen koulukunta on hänelle hankkinut tunnustaessaan hänet oppi-isäkseen ja edelläkävijäkseen. Sen jälkeen kun tanskalaiset Georg Brandes ja Harald Höffding olivat julkaisseet hänestä perustavaa laatua olevat tutkimuksensa, on hänen persoonallisuuttaan ja hänen oppejaan monella tavalla — etenkin Saksassa ja Ranskassa — kommentoitu ja valaistu, ja myös meidän maassamme ovat hänen teoksensa saaneet osakseen lukijakunnan ja tutkijain taholta kasvavaa huomiota. On siksi paikallaan, että seuraavassa hiukan laajemmin kuin puoli vuosisataa sitten kirjoittamassani esipuheessa yritän suomalaisille lukijoille selvittää Viettelijän päiväkirjan asemaa Kierkegaardin laajassa, monella tavoin oikullisessa tuotannossa, joka kauttaaltaan on hänen äärimmäisen kärjistetyn subjektiivisuutensa leimaama.
Kierkegaardin nerouden subjektiiviset piirteet pakottavat hänen aatemaailmaansa koskevan suppeankin selonteon yhteydessä palaamaan hänen elämäkertaansa, johon mahtuu köyhälti ulkonaisia tapahtumia, mutta runsaasti sisäisiä vaiheita ja järkytyksiä. Kierkegaard syntyi Kööpenhaminassa 1813 varakkaan 57-vuotiaan isän ja 45-vuotiaan äidin seitsemäntenä ja nuorimpana lapsena. Osaksi vanhempiensa korkeasta iästä, osaksi isän synkkämielisestä luonteesta itse Kierkegaard uskoo johtuvan sen raskasmielisyyden, josta hän monissa yhteyksissä puhuu ja jota hän kuvaa mm. seuraavin sanoin: "Lapsuudesta lähtien on minua painanut raskasmielisyys, jonka tavatonta syvyyttä vastaa ainoastaan minulle suotu erinomainen kyky kätkeä se leikkivän ja elämäniloisen pinnan alle; ainoa iloni niin pitkälle kuin jaksan muistaa on ollut tietoisuus siitä, ettei kukaan ole voinut keksiä, kuinka onnettomaksi olen itseni tuntenut". 24-vuotiaana hän vertaa itseään kaksikasvoiseen Janukseen, jonka toiset kasvot itkivät samanaikaisesti kun toiset nauroivat. Myös ruumiillinen sairaus vieroitti Kierkegaardin ihmisistä ja maailmasta ja tuomitsi hänet yksinäisyyteen ja varsinkin hänen lyhyen elämänsä viime vuosina täydelliseen erakkoisuuteen. Se mieskohtainen kasvatus, minkä ankaran uskonnollinen isä antoi nuorimmalle pojalleen, oli omiaan jo ensimmäisinä elinvuosina tuhoamaan tässä lapsen. Isä siirsi poikaansa oman ilottomuutensa, mutta kehitti hänessä myös didaktisen kyvyn, joka usein sivuaa sofisteriaa. Isän ja pojan loppumattomissa keskusteluissa liikuttiin kaikkialla taivaan ja maan välillä, fantasian ja todellisuuden rajoilla, harjoitettiin ajatusleikkiä, mistä Kierkegaard myöhemmin kehitti loistavan ironisen tyylinsä. Omaa synnynnäistä melankoliaansa poika alkoi pitää milloin sairautena, milloin syntinä. Voidakseen kantaa parantumattoman epätoivonsa taakan hän turvautui uskontoon, johon hänet kotona oli kasvatettu.
Ylioppilaaksi tultuaan Kierkegaard kirjoittautui Kööpenhaminan yliopiston teologiseen tiedekuntaan. Täällä hän sai voimakkaita herätteitä Saksan romanttisesta filosofiasta, erikoisesti Hegelistä, josta Johann Ludvig Heibergin ja Hans Mortensenin vaikutuksesta oli tullut teologisen tiedekunnan muotifilosofi. Myös Schellingin ja Schleiermacherin ajatusmaailma on hedelmöittänyt — osaksi vastustusmielessä — Kierkegaardin spekulatiivista mielikuvitusta. Paljon ennen kuin Kierkegaard kuitenkin sai päätökseen teologiset opintonsa hän julkaisi (1838) kriitillis-esteettisen taistelukirjasen Af en redan aflidnes papierer udgivet mod hans vilje af S. Kierkegaard. Tekijälleen tyypillisen, salaperäisyyteen verhotun otsikon taakse kätkeytyy itse asiassa murhaava polemiikki H. C. Andersenin, suuren sadunkertojan omaelämäkerrallista romaania (Kun en Spillemand) vastaan, ainoan aikalaisen, joka neroudessa — joskin täysin erilaisessa! — oli Kierkegaardin vertainen. Sen Andersenin teoksessa esitetyn kieltämättä yksipuolisen teorian, että nero kykenee kehittymään ja saavuttamaan kehityksensä huipun vain edullisten ulkonaisten olosuhteiden vallitessa, ympäristönsä suosion ja hellinnän kohteena, käsitti itsetietoinen, aina taistelun ja vastustuksen innoittama Kierkegaard kuin taisteluhaasteeksi omaa haarniskoitua nerouttaan kohtaan. Mahtavan kirjallisen elämäntyön esikoisteoksena ei tämä 25-vuotiaan lentokirjanen ole mitenkään merkillinen. Se paljastaa kuitenkin hänen kirjailijaluonteestaan eräitä piirteitä, jotka ovat hänelle tunnusomaisia kautta hänen koko tuotantonsa: suuren dialektis-poleemisen kyvyn ja tyylillisen riippuvaisuuden Saksan romantikoista.
Tuskalla ja vaivalla Kierkegaard suoritti 27-vuotiaana teologian kandidaattitutkinnon, mihin hänen isävainajalleen antamansa lupaus näytti häntä velvoittavan. Peritty varallisuus vapautti hänet kaikista viranhaun ja toimeentulon huolista ja teki hänelle myös mahdolliseksi julkaista teoksia omalla kustannuksellaan. Väsymättä hän paneutui kirjalliseen työhön julkaisten eri salanimillä kirjavan sarjan teoksia, lentolehtisiä, novelleja, sanomalehtikirjoituksia ja polemiikkeja sekä veljelle omistetun päiväkirjansa; viimeksi mainittu on tärkeä lähde kaikelle Kierkegaard-tutkimukselle. Jo seuraavana vuonna (1841) häneltä ilmestyi painosta tutkimus ironian käsitteestä, jolla oli vain vähän yhteyttä hänen teologisiin opintoihinsa, mutta sitä enemmän siihen ilmauksen estetiikkaan, mitä kohtaan hän tunsi erikoista mielenkiintoa ja mikä myös vastasi hänen omaa henkistä laatuaan. Tutkiessaan Sokrateen ironiaa hän laati itselleen kreikkalaisen filosofin esikuvan mukaan sen naamion, jota hän tuli kirjailijana käyttämään elämänsä loppuun saakka. Vaikkakin Kierkegaardin barokissa hengessä oli vain vähän sukulaisuutta antiikin suuren filosofin kanssa, hän tahtoi tehdä itsestään aikansa opettajan samaan tapaan kuin Sokrates oli ollut omassa ympäristössään. Tälle ohjelmalleen hän pysyi uskollisena ja tälle perustalle hän suunnitteli myös sen teossarjan, jolle hän antoi nimen Enten — eller ja jossa hän vertaa toisiinsa esteettisiä ja eetillisiä elämänarvoja. Yhdeksi esimerkiksi esteettisen valinnan ja elämäntyylin vaaroista on tarkoitettu se pieni rakkausromaani, jonka Kierkegaard julkaisi Victor Emeritan salanimellä ja jota hän kutsuu Viettelijän päiväkirjaksi. Tämä abstraktinen aivotuote kummitusmaisine viettelijöineen on ainutlaatuisen nerokas tutkielma rakkauspsykologian alalta, monipohjainen teos, jonka sivuilla tekijä samalla kertaa paljastaa ja salaa itsensä. Sen psykologisena taustatapahtumana oli eräs Kierkegaardin omakohtainen kokemus, jossa hänen kaikki biografiansa ovat viipyneet, koska se antaa parhaan kuvan Kierkegaardin omalaatuisesta henkis-ruumiillisesta rakenteesta.