Kesken kuumeista filosofista toimintaa tapahtuu Kierkegaardille jotain odottamatonta: hän rakastuu ja menee kihloihin. Georg Brandes on sattuvan humoristisesti maininnut tapausta yhtä yllättäväksi kuin jos kuvittelisimme Simon Pylväspyhimyksen astuvan alas pylväältään ja pyytävän ohikulkevaa naista jakamaan kanssaan hänen ahtaan asuinsijansa. Rakkaustarinan todellisuuspohja on suunnilleen seuraava. Kolmekymmentäseitsemänvuotias Kierkegaard tutustui nuoreen, hauskannäköiseen ja ilmeisesti poikkeuksellisen älykkääseen perhetyttöön, iältään vielä melkein lapseen, alkoi seurustella tämän perheessä ja meni kihloihin tytön kanssa. Rakkaus synnytti vastarakkautta huolimatta siitä, että kosijalta puuttuivat miltei kaikki ne fyysilliset avut, joille nuoret tytöt tavallisesti antavat arvoa. Tyttö vastasi filosofin tunteisiin, ja näytti siltä, että Kierkegaard todella suunnitteli avioliittoa sopivan kihlausajan jälkeen, joka silloisessa Kööpenhaminassa arvioitiin noin vuodeksi. Huolimatta tunteittensa vilpittömyydestä ja voimasta alkoi Kierkegaardissa kuitenkin herätä epäilyksiä, jotka vahvistuivat hänen käännyttyään lääkärin puoleen. Hänen päiväkirjoistaan ilmenee, että lääkärin antama lausunto kohdistui johonkin normaalista poikkeavaan seksuaalielämän alalla. Niin vaikeata kuin perääntyminen ja tytölle annetun lupauksen rikkominen olikin, ja vaikka kihlauksen purkaminen oli maksaa tytön hengen, katsoi Kierkegaard velvollisuudekseen noudattaa lääkärin neuvoa. Jätettyään morsiamensa Kierkegaard sai tämän perheen ja Kööpenhaminan seurapiirien silmissä tunnottoman viettelijän maineen. Tämän motiivin pohjalla Kierkegaardin troopillisessa mielikuvituksessa syntyi rakkaustarina, jossa hän itse esiintyy juuri sellaisena miksi maailma häntä syytti. Johanneksen hahmossa tekijä tavallaan sekä puolustaa että syyttää itseään, jossain määrin samaan tapaan kuin Goethe Clavigon näyttämöllisessä henkilöhahmossa.

Psykologisen kertojan verrattomalla kuvausvoimalla Kierkegaard on muuntanut mieskohtaisen elämyksensä orgaaniseksi taideluomaksi, jossa vain ulkonaiset puitteet ovat lainatut todellisuudesta, mutta jonka hän on täyttänyt uudella raffinoidulla sisällöllä. Se, millä tavoin Johannes kohtelee rakastettuaan Cordeliaa, muistuttaa vivisektiota, eikä voitane kieltää, että siihen sisältyy sairaalloisia piirteitä. Mutta on muistettava, että romaani liittyy osana Kierkegaardin näihin aikoihin konsipioimaan teossarjaan, jossa sen tuli esittää nautinnolle perustuvan elämänmuodon moraalista tuomittavuutta. Tekijä on työpajansa ansari-ilmassa kehittänyt viettelijän, jolta lumous on jo silloin ohi, kun hänen uhrinsa on kypsä antautumaan — siihen tapaan on Kierkegaard itse luonnehtinut Don Juania eräässä tutkielmassaan. Hänen Johanneksensa viettelytaktiikka on kyynillistä, omasta tunteestaan itsekkäästi nautiskelevaa, sadistisen julmaa leikkiä toisen tunteilla. Kierkegaard on luonut pelottavan äärimmäistapauksen eroottisen intohimon kronikassa, mutta ei suinkaan mitään naamioitua omaa kuvaa. Abstraktis-älyllisen aiheensa hän on voinut ympäröidä aidolla rakkauslyriikalla ja sijoittaa konkreettiseen ja ajalliseen ympäristöönsä. Monet eloisasti nähdyt ja kuvatut yksityiskohdat liittävät juonen 1800-luvun keskivaiheen Kööpenhaminaan, sen tyypillisiin tapoihin ja elämänmuotoihin. Näytteenä Kierkegaardin henkevästä proosalyriikasta lainattakoon tähän seuraava katkelma:

"Suora ja ylpeä hän oli, salaperäinen ja ajatuksista rikas kuin kuusi, kuin nuori vesa, ajatus, joka syvältä maan uumenista työntyy taivasta kohti, arvoituksellisena, itselleen selittämättömänä, kokonaisuutena, jota ei voi osiin jakaa. Pyökillä on kruununsa, sen lehvät tietävät kertoa mitä sen alla on tapahtunut, kuusella ei ole kruunua, ei tarinaa, se on arvoitus itselleen — sellainen oli hänkin. Hän oli kokonaan vaipunut omaan itseensä, hän kohosi ilmoille oman itsensä varassa, hänessä oli samaa levollista ylpeyttä kuin kuusen rohkeassa nousussa, niin kiinnikytketty maahan kuin se onkin. Hänen yllänsä lepäsi surumielisyys kuin metsäkyyhkyn kuherrus, kaipaus, joka ei mitään ikävöinyt. Arvoitus hän oli, käsitettävissä ainoastaan oman itsensä kautta, salaisuus — ja mitä ovat kaikkien valtiomiesten salaisuudet siihen verrattuna. Onko maailmassa mitään niin ihanaa kuin se sana, joka sen selittää?"

Kuinka paljon tunnetta onkaan kerätty yhteen ainoaan ilmaisuvoimaiseen kuvaan kuusesta, joka pyramidinmuotoiseen kartioonsa kätkee salaperäisen, mielikuvitusta kiihottavan esteettis-eroottisen arvoituksen!

Impressionistisen maalarin siveltimellä Kierkegaard on romaaninsa vaiheissa elävöittänyt kertomustaan porvarillisen elämän interiööreillä ja vaihtuvilla katukuvilla, jotka ovat antaneet hänelle ja hänen sankarilleen tilaisuuden siirtyä filosofisten abstraktioiden maailmasta reaaliseen ja arkiseen todellisuuteen. Kierkegaard, joka itse oli Kööpenhaminan katuyleisölle tuttu mietteliäästä vaelluksestaan ja joutui omalaatuisen ulkonäkönsä ja asunsa ansiosta pilapiirtäjäin ahkeran huomion kohteeksi, on tässä suhteessa lainannut viettelijälle piirteitä omista tavoistaan ja tottumuksistaan. Ottamatta esikuvia maansa kirjallisuudesta, vain Saksan romanttinen filosofia ajallisena aatteellisena tukenaan, Kierkegaard on luonut kirjeromaanissaan kaunokirjallisen proosatyylin, joka ilmaisuherkkyyteen ja kuvauksen intensiivisyyteen nähden etsii vertaansa sekä pohjoismaiden että myös suurten kulttuurikansojen kirjallisuudesta.

Viettelijän päiväkirja on vain katkelma suuresta kirjallisesta elämäntyöstä, joka keskeytyksettä, monine intohimoisine vaiheineen, jatkui Kierkegaardin kuolemaan eli vuoteen 1855 saakka. Sillä on ollut erinomaisen suuri vaikutus nykyaikaiseen teologiseen ja filosofiseen ajatteluun, eikä ole vielä näkyvissä mitään merkkejä siitä, että sen merkitys olisi heikentymässä. Oltuaan ensin valtiokirkon uskollinen kannattaja Kierkegaard loitontuu siitä selittäen useissa papistoa vastaan tähdätyissä poleemisissa kirjoituksissa, että kristinusko ilmeni väärentämättömänä vain alkukristillisessä seurakunnassa — sen jälkeen ovat kirkko ja sen prelaatit esittäneet seurakunnalle vain oman kalpean muunnoksensa siitä, mitä kristinuskon perustaja opetti. Kiihkeään poleemiseen tapaansa Kierkegaard on kärjistänyt väitteensä äärimmilleen. Syystä onkin Kierkegaardin persoonallisuuden ja filosofian erinomainen tuntija Johannes Hohlenberg verrannut häntä ritariajan turnausleikkien ratsuun, jolta oli peitetty toinen silmä, jotta se voisi nähdä vain sille puolelle, missä vastustaja oli. Filosofiassa hän loi — opettamalla yksilön omakohtaista metafyysillistä vastuuta elämästään — sen totuuden subjektiivisuutta tehostavan koulukunnan, eksistentialismin, jonka maailmanselityksen yhteisen kupolin alle on kerääntynyt monia oppisuuntia ja niiden vivahteita edustavia totuudenetsijöitä.

V. A. K.

En voi itseltäni salata, vaivoin edes hallita sitä tuskaa, joka valtaa minut nyt, kun oman mielihaluni tähden päätän tehdä tarkan jäljennöksen niistä hätäisesti kirjoitetuista otteista, jotka minun suurella kiireellä ja vaivalla kerran onnistui hankkia. Tapaus tulee yhtä kiusallisen soimaavana eteeni kuin tuolloin. Vastoin tavallisuutta oli Johannes jättänyt kirjoituspöytänsä lukitsematta, joten sen sisältö oli kokonaan minun käytettävänäni; mutta turhaan koetan saattaa menettelyni parempaan valoon muistelemalla, etten tehnyt itseäni syypääksi laatikon aukimurtamiseen. Yksi laatikoista oli vedetty esiin. Siinä oli joukko irtonaisia papereita ja niiden päällä sidottu kirja suurta nelitaitteista kokoa. Sille sivulle, joka oli näkyvissä, oli kiinnitetty valkea paperilippu, jolle hän omakätisesti oli kirjoittanut: Commentarius perpetuus n:o 4. Turhaan koettaisin itselleni uskotella, että jollei tuo sivu olisi ollut näkyvissä ja jollei tuo omituinen nimikirjoitus olisi minua houkutellut, en lainkaan olisi langennut kiusaukseen, tai että ainakin olisin yrittänyt taistella sitä vastaan. Nimi oli kylläkin merkillinen, ei kuitenkaan yhtä ihmeellinen kuin itse lehtien sisällys. Hätäisesti silmäiltyäni irtonaisia papereita huomasin nimittäin, että ne sisälsivät pakinaa eroottisista tilanteista, hajanaisia muistiinpanoja jostakin suhteesta, omituisia kirjeluonnoksia, joiden koko taiteellisesti harkitun huolimattomuuden sittemmin opin tuntemaan. Kun nyt, päästyäni selville tuon turmeltuneen olennon konnanjuonia hautovasta mielestä, uudelleen palautan tapahtuman muistiini, kun nyt avoimin silmin ikäänkuin uudelleen astun tuon avatun laatikon eteen, valtaa minut sama tunto kuin poliisipalvelijan, kun hän astuu rahanväärentäjän huoneeseen, aukaisee hänen kätkönsä ja jostakin laatikosta löytää joukon papereita, väärennysharjoitelmia; yhdessä hän näkee ornamentinpalasen, toisessa nimikirjoituksen jne. Hän huomaa helposti olevansa oikeilla jäljillä ja, samalla kertaa kun hän siitä iloitsee, ihmettelee sitä harrastusta ja ahkeruutta, joka tuossa kaikessa ilmenee. Minulle olisi tietysti voinut käydä hiukan toisin, minä kun en ole tottunut rikoksia paljastamaan enkä ole — poliisi. Minun täytyi tuntea kulkevani luvattomilla teillä. Sillä kertaa en kuitenkaan jäänyt neuvottomaksi, kuten tavallisesti käy. Jonkin esineen herättämä vaikutus kiusaa siksi kunnes ajatus uudelleen vapautuu ja vaihtelevana ja nopeana liikkeissään lähestyy ja tutkii outoa ilmiötä. Kuta kehittyneempi ajatus on, sitä pikemmin se toipuu hämmästyksestä, se on kuin muukalaisten matkailijain passinkirjoittaja, joka on niin tottunut mitä eriskummallisimpiin olentoihin, ettei hän vähästä hämmästy. Mutta siitä huolimatta, että minun huomiokykyni epäilemättä on pitkälle kehittynyt, hämmästyin ensi hetkenä suuresti; muistan vallan hyvin, että kalpenin, että olin kaatumaisillani, ja kuinka sitten pelkäsin, että niin todella olisi tapahtunut. Jos hän olisi tullut kotiin ja tavannut minut pyörtyneenä laatikko kädessä! — kuinka huono omatunto voikin tehdä elämän mieltäkiinnittäväksi.

Kirjan nimi ei itsessään tuntunut minusta kovin omituiselta; luulin kirjan sisältävän kokoelman erinäisiä poimintoja, mikä oli minusta aivan luonnollista, kun tiesin miehen aina innolla harrastaneen lukujaan. Se sisälsi kuitenkin aivan muuta. Se ei ollut enempää eikä vähempää kuin huolella kirjoitettu päiväkirja. Ja vaikka minä entisen tuttavuuteni perusteella en luullutkaan hänen elämänsä kaipaavan mitään kommentteja, en sen löydön jälkeen, jonka tein, enää kiellä että nimi oli valittu varmalla aistilla ja arvostelukyvyllä, todellisella esteettisen objektiivisella ylemmyydellä. Nimikirjoitus on täydellisessä sopusoinnussa sisällön kanssa. Hänen elämänsä on ollut yritys toteuttaa runoutta käytännössä. Koska hän oli etevä keksimään mieltäkiinnittävää elämästä, on hän alituisesti, puolittain runollisen vapaasti, merkinnyt paperille kaiken kokemansa. Hänen päiväkirjansa ei sentähden ole historiallisesti tarkka eikä yksinkertaisesti tapahtumia kertova, se ei ole indikatiivinen vaan konjunktiivinen. Siitä huolimatta, että tapaukset tietysti on merkitty muistiin sen jälkeen kun ne on koettu joskus ehkä pitemmänkin ajan päästä, on ne kuitenkin usein esitetty niin kuin ne tapahtuisivat juuri sinä hetkenä, niin draamallisen ilmielävinä kuin lukija näkisi kaiken omin silmin. Ei ole lainkaan uskottavaa, että hän olisi tehnyt näin sentähden, että hänellä olisi päiväkirjaansa nähden ollut sivutarkoitus; kirjalla sanan ahtaimmassa merkityksessä on ollut vain persoonallinen merkitys hänelle, se on silminnähtävää; ja sen otaksuman, että se olisi runoteos, kenties painettavaksikin aiottu, todistavat mahdottomaksi sekä päiväkirja kokonaisuudessaan että useat sen yksityiskohdat. Omasta puolestaan ei hänen kuitenkaan olisi tarvinnut mitään pelätä, jos hän olisikin kirjan julkaissut, sillä useimmat nimet eivät mitenkään voi olla historiallisia; kumminkin epäilen, että etunimet ovat historiallisesti oikeat, niin että hänen itsensä on ollut helppo päiväkirjassa tuntea todellinen henkilö, jota vastoin jokaisen asiaankuulumattoman sukunimet tulisivat eksyttämään. Niin on asianlaita ainakin mitä siihen nuoreen tyttöön, Cordeliaan, tulee, jonka itse tunsin ja johon päähuomio kirjassa kiintyy; hänen nimensä oli todellisuudessakin Cordelia, mutta sitä vastoin ei Wahl.

Kuinka on siitä huolimatta selitettävissä, että päiväkirja on saanut runoteoksen luonteen? Siihen on helppo vastata, se johtuu siitä runoilijaluonteesta, joka hänessä asuu ja joka, jos niin tahdotaan, ei ole kyllin rikas, taikka jos niin tahdotaan, kyllin köyhä erottaakseen runoutta ja todellisuutta toisistaan. Runollisuus oli se lisä mikä tuli hänestä itsestään. Tämä lisä oli se kauneus, jota hän nautti todellisuuden runollisessa tilanteessa; tämän hän otti jälleen takaisin taiteellisena heijastumana. Siinä oli toinen nautinto, ja nautinnolle oli koko hänen elämänsä perustettu. Edellisessä tapauksessa hän nautti itse esteettisestä, jälkimmäisessä tapauksessa hän nautti esteettisesti itsestään. Edellisessä tapauksessa oli nautinnon sisällyksenä se, että hän itsekkään persoonallisesti nautti osaksi siitä, mitä todellisuus hänelle antoi, osaksi siitä, mitä hän itsestään lisäsi todellisuuteen; jälkimmäisessä tapauksessa hänen persoonallisuutensa ikäänkuin hajosi ja hän nautti silloin tilanteesta ja itsestään tilanteessa. Edellisessä tapauksessa hän tarvitsi aina todellisuutta vaikutuksen synnyttäjänä; jälkimmäisessä tapauksessa oli todellisuus hukkunut runouteen. Ensimmäisen asteen hedelmänä on niin muodoin pidettävä sitä tunnelmaa, josta päiväkirja on syntynyt toisen asteen hedelmänä — käyttääksemme tuota sanaa jälkimmäisessä tapauksessa hiukan toisessa merkityksessä kuin edellisessä. Runollisuuden on hän siten alituisesti saavuttanut siinä kaksinaisuudessa, joka oli hänen elämälleen ominaista.