Vanhoista saduista saa lukea, kuinka virta rakastui tyttöön. Minun sieluni on kuin virta, joka rakastaa sinua. Milloin se on tyyni antaakseen kuvasi syvänä ja liikkumattomana kuvastua kalvoonsa, milloin kuvittelee se vanginneensa kuvasi, ja silloin kuohuvat sen aallot estääkseen sinua uudelleen pääsemästä pois; milloin väreilee se hiljalleen ja leikkii kuvallasi, toisinaan on se taas sen kadottanut, ja silloin käy sen aalto tummaksi ja toivottomaksi. — Näin on minun sieluni: kuin virta, joka on sinuun rakastunut.
Sinun Johanneksesi.
— — —
Suoraan sanoen, joku voisi totta tosiaan keksiä mukavamman, soveliaamman ja ennen kaikkea arvokkaamman kulkuvälineen; maalaiskuorman matkassa ajaminen on liiaksi huomiotaherättävää. — Kuitenkaan ei auta muu kuin pitää hyvänään. Astelee ensin jonkun matkaa maantietä; nousee sitten kärryihin, ajaa peninkulman ketään kohtaamatta; kaksi peninkulmaa, kaikki käy hyvin; asema käy jo turvalliseksi; seutu näyttää todellakin kauniimmalta tuolta ylhäältä kuorman päältä katsottuna kuin muutoin; kun on ajanut noin jo kolme peninkulmaa — kuka olisi voinut odottaa, että kaukana maantiellä tulee muuan kööpenhaminalainen vastaan? Ja että hän on kööpenhaminalainen, sen näette kyllä, hän ei voi olla maaseutulainen; hänellä on omituinen tapansa katsoa, niin varmasti, niin tarkkaavasti, niin arvostelevasti ja samalla kertaa hiukan ivallisesti. Niin, rakas tyttöseni, sinun asentosi ei todellakaan ole mukava, sinähän istut kuin tarjottimella, kärryt ovat niin matalat, ettei siinä ole mitään syvennystä jalkoja varten. — Mutta asia on autettavissa, minun vaununi ovat kokonaan teidän palveluksessanne, uskallan tarjota teille paljon soveliaamman paikan, jollette vain kainostele istua minun vieressäni. Siinä tapauksessa luovutan teille koko vaunut ja istuudun itse kuskinistuimelle iloiten siitä, että voin saattaa teidät määräpaikkaanne. — Teidän olkihattunne ei suojaa teitä kyllin katseelta, joka tulee sivultapäin; turhaan painatte päänne alas, saan joka tapauksessa tilaisuuden ihailla teidän kaunista profiilianne. Kuinka harmillista, talonpoika tervehtii minua; mutta sehän on niin kuin tuleekin olla, talonpojan asia on tervehtiä hienoa herraa. — Niin helpolla ette pääse käsistäni, tässähän on kapakka, levähdyspaikka, ja kuorma-ajuri on aina siksi harras viininjumalan palvelija, ettei hän jätä käyttämättä tilaisuutta hyväkseen. Nyt ryhdyn pakinoihin hänen kanssaan. Minulla on harvinainen kyky voittaa puolelleni kuorma-ajureita. Voi, jospa onnistuisin voittamaan teidänkin suosionne! Hän ei voi torjua minun tarjoustani, ja kun hän on siihen suostunut, hän ei voi sen seurauksia vastustaa. Jollen minä voi hänen mieltään taivuttaa, voi minun palvelijani. — Kuorma-ajuri astuu kapakkaan, ja te jäätte yksin kärryihin. — Herra ties kuka tuokin tyttölapsi on! Olisiko hän ehkä joku porvaristyttönen, kenties lukkarin tytär? Jos niin on laita, hän on harvinaisen kauniisti ja harvinaisen aistikkaasti pukeutunut. Sillä lukkarilla, jolla on tuollainen tytär, pitäisi olla melkoinen omaisuus. Mutta mieleeni juolahtaa ajatus: olisiko hän ehkä täysverisen hienoston nainen, joka on väsynyt ajamaan vaunuissa, joka on tehnyt pienen kävelyretken maatilalle ja nyt tahtoo hiukkasen seikkailla. Mahdollista kyllä, sattuuhan sellaista. — Talonpoika ei älyä mitään, hän pitää vain huolen juomisesta. Niin, niin, juokoon hän vain, se olkoon hänelle kernaasti suotu. — Mutta mitä näenkään, tyttöhän ei ole kukaan muu kuin neiti Jespersen, Hansine Jespersen, kööpenhaminalaisen tukkukauppiaan tytär. Hyvä Jumala, mehän tunnemme toisemme. Tapasin hänet kerran Leveälläkadulla, hän istui vaunuissa selin ja koetti turhaan kiskoa auki vaunujen ikkunaa; minä otin silmälasini esiin ja saatoin seurata häntä katseellani. Hänen asemansa oli hyvin ujostuttava, vaunuissa oli niin monta henkeä, että hän tuskin saattoi liikkua, ja huutaa hän ei nähtävästi uskaltanut. Hänen nykyinen asemansa on ainakin yhtä ujostuttava. Me kaksi olemme määrätyt toisillemme, se on selvä. Hän on tietääkseni romanttisuuteen taipuva pieni tyttönen; nyt hän on nähtävästi liikkeellä omin päin. — Tuolla tulee palvelijani kuorma-ajurin kanssa. Talonpoika on täydessä humalassa. Kuinka inhottavaa! Miten turmeltunutta väkeä ovatkaan kuorma-ajurit. Ja kuitenkin on olemassa vielä kehnompaa väkeä kuin nuo kuorma-ajurit! — Kas niin, mitä tulee nyt ajosta? Nyt teidän on kyllä, neitiseni, pakko itse pitää huolta ohjaksista. Siitähän sukeutuu varsin romanttinen juttu. — Te hylkäätte tarjoukseni, te väitätte, että ajatte itse hyvin mielellänne. Te ette minua petä; huomaan kyllä, kuinka kavala olette. Kun olette ajanut kappaleen tietä, hyppäätte alas kärryiltä ja juoksette metsään; kyllä sitten jonkun keinon keksitte. — Hevoseni on satuloitava; minä seuraan ratsastaen perässä. — Kas niin, nyt olen valmis, nyt voitte olla turvassa kaikilta vaaroilta. — Älkää nyt toki pelästykö näin kauheasti, minä palaan kyllä kohta takaisin. Tahdoin vain tehdä teidät hiukan levottomaksi ja siten tehostaa teidän luonnollista kauneuttanne. Ettehän tiedä, että minä olen palvelijani avulla juottanut talonpojan juovuksiin, ja minähän en ole lausunut ainoatakaan loukkaavaa sanaa. Vielä on asia autettavissa; minä annan kyllä sille sellaisen käänteen, että voitte nauraa koko jutulle. Haluan vain pientä suhdetta kanssanne; älkää luulko minun milloinkaan käyttävän hyväkseni tytön turvatonta asemaa. Olen vapauden ystävä, ja siitä, mitä minulle ei vapaaehtoisesti anneta, en lainkaan välitä. — Te kai myönnätte itse, ettei käy laatuun jatkaa matkaa tällä tavalla. Aion itse metsästysretkelle, sen tähden olen ratsain. Minun vaununi odottavat tienristeyksessä. Jos käskette, ovat ne silmänräpäyksessä täällä ja vievät teidät mihin tahdotte. Minulle sitä vastoin ei ole suotu iloa saattaa teitä, olen antanut sanani metsästystoverilleni, ja sellaiset sanat pidetään pyhinä. — Te suostutte — kaikki on tuossa tuokiossa selvitetty. — Kas niin, nyt ei teidän tarvitse olla lainkaan hämillänne kun minut kohtaatte, tai joka tapauksessa ainoastaan sen verran että se teitä kaunistaa. Te voitte nauraa koko jutulle, hymyillä ja ajatella hiukkasen minuakin. Enempää en pyydä. Se näyttää ehkä vähältä, minulle on siinä kyllin. Alku on tehty, ja minun vahvoja puoliani ovat juuri alut.
— — —
Eilen illalla oli pieni seura kokoontunut tädin luo. Minä tiesin, että Cordelia ottaisi illan kuluessa esille kutimensa. Olin kätkenyt siihen pienen kirjelipun. Hän pudotti sen, nosti sen lattialta, joutui hämilleen ja kävi kaihomieliseksi. Siten on aina otettava tilanne avuksi. On uskomatonta, mitä etuja tilaisuus voi tarjota. Itsessään vähäpätöinen kirjelippu käy tytölle, sellaisessa tilaisuudessa luettuna, äärettömän merkitseväksi. Minun kanssani hän ei päässyt puheisiin; olin järjestänyt asiat niin, että minun täytyi saattaa eräs vieraana olleista naisista kotiin. Hänen oli siis pakko odottaa tähän päivään. Sillä tavalla syöpyy kirjeen vaikutus syvemmälti hänen sieluunsa. Aina näyttää siltä kuin käyttäisin jokaista tilaisuutta osoittaakseni hänelle huomaavaisuuttani; siitä on se etu, että alituisesti olen hänen ajatuksissaan, alituisesti yllätän hänet.
Rakkaudella on sentään omituinen dialektiikkansa. Olin kerran rakastunut nuoreen tyttöön. Dresdenin teatterissa näin viime kesänä näyttelijättären, joka eksyttävässä määrässä oli tuon tytön näköinen. Sen johdosta toivoin pääseväni ja pääsinkin hänen tuttavuuteensa, ja silloin tulin vakuuttuneeksi siitä, että eroavaisuus oli sentään suuri. Tänään tapaan kadulla naisen, joka muistuttaa tuota näyttelijätärtä. Tätä tarinaa voi jatkaa loppumattomiin.
Kaikkialla ympäröivät ajatukseni Cordeliaa, lähetän ne enkelien tavoin häntä vaalimaan. Samoin kuin Venus istuu kyyhkysten vetämissä vaunuissa, istuu hänkin voittovaunuissaan, ja minä valjastan ajatukseni kuin siivekkäät olennot niiden eteen. Itse hän istuu iloisena, rikkaana kuin lapsi, kaikkivaltiaana kuin jumalatar; minä kävelen hänen vaunujensa vieressä. Totta totisesti, nuoren tytön olemus on elämän ja koko olemassaolon ihanaa jumalanpalvelusta! Kukaan ei tiedä sitä paremmin kuin minä. Vahinko vain, että tuo ihanuus kestää niin lyhyen ajan. Hän hymyilee minulle, hän viittaa minulle kädellään, ikäänkuin hän olisi sisareni. Minun katseeni muistuttaa hänelle, että hän on minun rakastettuni.
Rakkaudessa on monta vaihetta. Cordelia edistyy hyvin. Hän istuu polvellani, hänen käsivartensa kietoutuu pehmeästi ja lämpimästi kaulani ympärille; itse lepää hän minun rintaani vasten, keveänä, kuin painottomana; hänen pehmeä vartalonsa tuskin koskettaa minua; kuin hento kasvi kietoutuu hänen viehättävä vartalonsa ympärilleni vapaasti kuin huntu. Hänen katseensa kätkeytyy silmäluomen alle, hänen povensa on häikäisevän valkea kuin lumi ja niin kiinteä ettei minun katseeni voisi sillä levätä liukumatta alas, jollei hänen povensa kohoilisi. Mitä merkitsee tuo liike? Onko se rakkautta? Kenties. Se on rakkauden aavistelua, rakkauden unta. Vielä siltä puuttuu tarmoa. Hän syleilee minua kepeästi kuin tuulenhenki yrttiä; hän suutelee minua epämääräisesti niinkuin taivas suutelee merta, lempeästi ja hiljaisesti kuin sade suutelee kukkaa, juhlallisesti kuin meri suutelee kuun kuvaa.
Hänen intohimoaan tällä asteella kutsuisin naiiviksi intohimoksi. Kun nyt käänne on tapahtunut ja minä todenteolla alan vetäytyä takaisin, on hän ponnistava kaikki voimansa pitääkseen minut luonaan. Hänellä ei ole käytettävänään muita keinoja kuin rakkautensa, sillä erotuksella, että se tästälähin on kasvava entistään voimakkaammaksi. Se on ase hänen kädessään ja sitä hän käyttää minua vastaan. Minulla on sen sijaan älyllisesti harkittu ja hallittu intohimoni. Hän taistelee oman itsensä edestä, sillä hän tietää eroottisen suhteemme riippuvan minusta; hän taistelee oman itsensä edestä valloittaaksensa minut. Siten hänen on itsensä pakko kehittyä syvempää eroottista elämää kohti. Mitä kiihottamalla opetin hänet aavistamaan, sitä opetan hänet kylmyydelläni käsittämään, kuitenkin niin, että hän luulee itse kaiken keksineensä. Hän luulee uhkarohkeudessa kehittyneensä minua pitemmälle ja sen kautta sitoneensa minut itseensä. Hänen intohimonsa käy silloin varmaksi, voimakkaaksi, kekseliääksi; hänen suutelonsa vaativaksi, hänen syleilynsä kiihkeäksi. — Minussa etsii hän vapautustaan ja löytää sen sitä paremmin kuta täydellisemmin saan hänet valtoihini. Kihlaus purkautuu. Kun se on tapahtunut, hän tarvitsee hiukan lepoa, jottei tässä hurjassa eroottisessa taistelussa tapahtuisi mitään epäkaunista. Hänen intohimonsa keskittyy vielä kerran, ja hän on minun.