— — —
Minun Cordeliani!
Rakkaus on kaikki kaikessa, sen tähden ei sille joka rakastaa, mikään merkitse mitään vaan kaikella on merkityksensä ainoastaan sen tulkinnan perustalla, minkä rakkaus sille antaa. Jos joku kihloissa oleva nuori mies huomaisi huolehtivansa jostakin toisesta tytöstä, tuntisi hän varmaankin itsensä rikoksentekijäksi ja kihlattu tyttö puolestaan olisi kauhistunut. Sinä sitä vastoin, sen tiedän, näkisit tuossa tapauksessa vain todistuksen rajattomasta kiintymyksestä sinuun; sillä sinä tiedät, että minä en voi rakastaa ketään toista, minun rakkauteni sinuun heijastaa hohdettaan yli koko elämän. Kun siis huomaan kiinnittäväni huomiota johonkin toiseen, silloin en ota asiakseni todistaa itselleni, etten rakasta häntä, vaan ainoastaan sinua — se olisi todellakin halpamaista —; mutta kun koko minun sieluni on täynnänsä sinua, saa elämä silmissäni kokonaan uuden merkityksen, se muuttuu myytiksi sinusta.
Johanneksesi.
— — —
Minun Cordeliani!
Rakkauteni hivuttaa minua, ainoastaan ääneni jää jäljelle, ääni, joka on rakastunut sinuun ja kaikkialla kuiskaa, että minä rakastan sinua. Väsyttääkö sinua kuulla tuota ääntä? Kaikkialla se on sinun ympärilläsi; moninaisena, epätasaisena kudoksena ympäröi minun tutkisteleva sieluni sinun puhdasta, syvää olemustasi.
Sinun Johanneksesi.
— — —
Minun Cordeliani!