Minä olen köyhä — sinä olet rikkauteni; synkeä — sinä olet valoni; minulla ei mitään ole, minä en mitään tarvitse. Ja kuinka minulla saattaisikaan mitään olla, kuinka voisi se mitään omistaa, joka ei omista edes omaa itseään. Minä olen onnellinen kuin lapsi, joka ei taida mitään ja jolla ei mitään ole. Minulla ei ole mitään, sillä olen itse sinun; minä olen lakannut olemasta ollakseni yksinomaan sinun.
Sinun Johanneksesi.
— — —
Minun Cordeliani!
Minun Cordeliani! Minun — mitä tarkoitetaan tuolla sanalla? Ei sitä, mikä on minun omaani, vaan sitä minkä oma minä olen, sitä mikä on koko olentoni sisällys. Se on minun siinä merkityksessä, että minä kuulun sille. Minun jumalanihan ei ole se jumala, joka kuuluu minulle, vaan se, jolle minä kuulun, ja samalla tavalla on asianlaita, kun puhun isänmaastani, kodistani, kutsumuksestani, kaipuustani, toivostani. Jollei iäisyyttä olisi ennen ollut olemassa, olisi ajatus, että minä olen sinun, rikkonut luonnon lainmukaista järjestystä.
Sinun Johanneksesi.
— — —
Minun Cordeliani!
Mikä minä olen? Vaatimaton sepustelija, joka seuraa sinun voittojasi; tanssijatoveri, joka taivuttaa vartaloaan, jotta voisit viehättävän keveästi kohoutua maasta; oksa, jolla hetkisen levähdät, väsyttyäsi lentämään; bassoääni, joka sekaantuu sopraanon haaveiluihin kohottaakseen ne entistä korkeampaan lentoon. Mikä minä olen? Minä olen se maallinen paino, joka kiinnittää sinut maanpintaan. Mikä siis olen? Kuollutta ainetta, multaa, tuhkaa ja tomua — sinä, Cordeliani, sinä olet sielu ja henki.
Sinun Johanneksesi.