— — —
Minun Cordeliani!
Sanotaan minun rakastuneen itseeni. Se ei minua ihmetytä; sillä kuinka kukaan voi huomata minun rakastavan muita, kun rakastan ainoastaan sinua, ja kuinka kukaan voisi sitä aavistaa. Olen rakastunut itseeni. Minkä tähden? Sen tähden, että olen rakastunut sinuun. Sillä sinua rakastan, sinua ainoastaan ja kaikkea, mikä todella sinuun kuuluu, ja sen tähden rakastan itseäni, sitä minää, joka sekin kuuluu sinulle. Jos lakkaisin sinua rakastamasta, lakkaisin myöskin rakastamasta itseäni. Niinpä on se, mikä maailman profaaneissa silmissä on suurimman itsekkyyden ilmaus, sinun salaisuuteen vihitylle katseellesi puhtaimman sympatian todistus, se mikä maailman profaaneissa silmissä näyttää proosallisimmalta itsensäjumaloimiselta, on sinun pyhitetylle katseellesi oman minän ankarinta tyhjäksitekemistä.
Sinun Johanneksesi.
— — —
Ennen pelkäsin suuresti, että Cordelian kehitys veisi kovin pitkän ajan. Nyt näen kuitenkin, että hän edistyy nopeasti, niin, vieläpä käy välttämättömäksi panna kaikki voimat liikkeelle, jotta hän pysyisi edelleen vireessä. Väsyä hän ei saa mistään hinnasta ennen aikaansa, toisin sanoen, ennen kuin hänen aikansa on ohi.
— — —
Se joka rakastaa ei seuraa maantietä. Ainoastaan avioliitto on tavattavissa valtatiellä. Rakkaus raivaa mieluimmin itse tiensä. Sen tie käy syvälle metsän poveen. Kun rakastavaiset sitten kävelevät käsi kädessä, he ymmärtävät hyvin toisensa; silloin käy selväksi se mikä ennen epämääräisenä tuotti iloa ja surua. Eivätkä he aavista kenenkään olevan läsnä. — Tuo kaunis pyökki on siis tullut rakkautenne todistajaksi; sen lehvien alla tunnustitte sen toisillenne ensi kerran. Kaiken muistatte vielä selvästi, ensimmäisen kerran kun toisenne näitte, ensimmäisen kerran kun tanssissa ojensitte toisillenne kätenne, kun aamupuoleen erositte, kun ette tahtoneet mitään itsellenne tunnustaa, vielä vähemmän toisillenne. — On sentään ihanaa olla tuollaisten rakkauskohtausten todistajana. — He ovat langenneet polvilleen puun alle, he ovat vannoneet toisillensa iäistä rakkautta, he ovat pyhittäneet liittonsa ensimmäisellä suutelolla. — Minä saan hedelmällisiä mielialoja Cordeliaa varten. — Tuo puu sai siis olla rakkautenne todistaja. Niinpä niin, puu on varsin sopiva todistajaksi; mutta se ei sentään yksin riitä. Tietysti tarkoitatte, että taivaskin oli todistajana, mutta taivas sellaisenaan on kovin ylimaallinen käsite. Sentähden, nähkääs, oli olemassa toinenkin todistaja. — Nousisinko piilopaikastani ja antaisinko heidän tietää että olin läsnä? En, he ehkä tuntevat minut ja silloin olisi peli menetetty. Nousisinko heidän tehdessään lähtöä piilostani ja antaisinko heidän siten tietää jonkun olleen saapuvilla? Se ei olisi tarkoituksenmukaista. Levätköön hiljaisuus heidän salaisuutensa yllä — niin kauan kuin minä niin tahdon. He ovat minun vallassani, minä voin erottaa heidät toisistaan, jos tahdon. Minä tunnen heidän salaisuutensa; joko asianomaiselta nuorelta mieheltä tai naiselta olen sen saanut tietää — naiselta, se olisi muka mahdotonta — mieheltä siis — se on inhottavaa — bravo! Tämähän on jo melkein ilkeyttä. No niin, saammepahan nähdä. Jos voin saada tuolta tytöltä jonkun vaikutelman, jota muualta en saisi niin kuin tahdon, silloin ei asia ole autettavissa.
— — —
Minun Cordeliani!