Kuinka valtakunta, joka taistelee itseään vastaan, voi pysyä pystyssä, kuinka minä voin pysyä pystyssä, joka taistelen itseäni vastaan? Mistä? Sinusta, löytääkseni levon siinä ajatuksessa, että olen sinuun rakastunut. Mutta kuinka saavutan tuon levon? Toinen keskenään taistelevista voimista tahtoo aina vakuuttaa toiselle olevansa joka tapauksessa se, joka on syvimmin ja antautuvimmin rakastunut. En huolehtisi suuresti, jos taistelu tapahtuisi minun ulkopuolellani, jos olisi olemassa ovella joku, joka uskaltaisi olla sinuun rakastunut, tai ei uskaltaisi sitä olla — rikos olisi kummassakin tapauksessa yhtä suuri —, mutta tämä taistelu minun sisimmässäni hivuttaa minua, tämä omituisen kaksinainen intohimoni.
Sinun Johanneksesi.
— — —
Pakene pois, pieni kalastajatyttöni, piiloudu puiden taakse, ota maasta taakkasi, kumartuminen sopii sinulle hyvin, niin, tällä hetkellä kumarrut kauniisti, synnynnäisen arvokkaasti tuon taakan alla, jonka olet kerännyt. Surkeata, että tuollainen vartalo saa kantaa tuollaista kuormaa. Sinä olet kaunis kuin tanssijatar — sinä olet kapea vyötäisiltä, sinulla on korkea povi ja kauniin solakka vartalo, sen on kuka hyvänsä myöntävä. Sinä luulet ehkä että kaikki tuo on vähäpätöistä, sinä arvelet kai, että hienot maailmannaiset ovat paljon kauniimpia. Oi, sinä lapseni! Sinä et tiedä, kuinka paljon petollisuutta on maailmassa. Lähde nyt matkaan taakkoinesi tuonne äärettömään metsään, joka arvatenkin ulottuu monta, monta peninkulmaa sisämaahan päin sinertävien vuorten äärille saakka. Ehkä et olekaan oikea kalastajatyttö, vaan lumottu kuninkaantytär; sinä palvelet jotakin haltiaa; hän on kyllin julma antaakseen sinun kerätä polttopuita metsästä. Niinhän tapahtuu aina taruissa. Miksi muuten menisitkään sisemmäksi metsään; jos olisit todellinen kalastajatyttö, sinun pitäisi kulkea taakkoinesi kalastajakylää kohden, joten tulisit astuneeksi minun ohitseni, joka olen täällä tien toisella puolen. — Seuraa sinä vain polkua, joka leikkien pujottelee puiden lomassa, minun silmäni keksii sinut kyllä; käännyhän vain tännepäin, niin olet näkevä, että katseeni seuraa sinua; et kumminkaan voi saada minua liikkumaan, kaipuu ei aja minua sijoiltani, minä istun levollisesti aidalla ja polttelen sikariani. — Joskus toiste — kenties. — Niin, sinun katseesi on veitikkamainen, kun noin käännät pääsi puoleksi taaksepäin; sinun keveä käyntisi on houkutteleva — niin, minä tiedän, minä ymmärrän, minne tuo tie vie — metsän yksinäisyyteen, puiden kuiskeeseen, hiljaisuuden rikkaihin tunnelmiin. Katso, itse taivaskin suosii sinua, se peittyy pilviin, se pimittää metsän taustan, on kuin se vetäisi uutimet alas meidän ympärillemme. — Jää hyvästi, kaunis kalastajatyttöni, voi hyvin, kiitos suosiostasi, ihanasta hetkestä, tunnelmasta, joka ei ollut kyllin voimakas saadakseen minut astumaan alas aidalta, mutta joka antoi paljon sisäistä, ihanaa liikutusta.
— — —
Kun Jaakob oli keskustellut Laabanin kanssa työnsä palkasta ja kun he olivat sopineet, että Jaakob vartioisi valkeita lampaita ja saisi palkkanaan kaikki ne kirjavat, jotka syntyivät hänen laumassaan, silloin hän asetti pystyyn seipäitä vesipaikkoihin ja antoi lampaittensa katsella niitä — siten asetan itseni aina Cordelian eteen, niin että hänen silmänsä näkevät minut alituisesti. Hänestä se tuntuu pelkältä huomaavaisuudelta; omasta puolestani tiedän, että hänen sielunsa sen ansiosta menettää halun kaikkeen muuhun, että hänessä kehittyy sellainen henkinen tila, että hän näkee vain minut kaikkialla.
— — —
Minun Cordeliani!
Voisinko sinut unohtaa! Onko minun rakkauteni siis muistin asia? Jos aika hävittäisikin kaikki tauluistaan, jos se hävittäisi itse muistinkin, kuitenkin jäisi minun suhteeni sinuun yhtä eläväksi, sinä et voisi unohtua. Voisinko sinut unohtaa! Mitä sitten muistaisin? Itsenihän olen jo unohtanut sinua muistellakseni; jos siis sinut unohtaisin, tulisin muistaneeksi itseäni, mutta samassa hetkessä kuin muistaisin itseni, muistaisin taasen sinut. Voisinko sinut unohtaa! Mitä silloin tapahtuisi? On olemassa eräs vanha kuva. Se esittää Ariadnea. Hän karkaa ylös vuoteeltaan ja tähystelee tuskallisesti laivaa, joka täysin purjein kiitää rannasta. Hänen vierellään seisoo Amor pitäen kädessänsä kieletöntä jousta ja silmiään kuivaten. Ariadnen takana seisoo siivekäs naisellinen olento, kypärä päässä. Tavallisesti arvellaan, että tuo olento on Nemesis. Ajattele tuota kuvaa, ajattele sitä hiukan muunnettuna. Amor ei itke eikä hänen jousensa ole jänteetön, tai oletko sinä ehkä käynyt vähemmän kauniiksi, vähemmän voitokkaaksi sen tähden että minä olen menettänyt järkeni? Amor hymyilee ja jännittää jousensa. Nemesis ei seiso toimetonna sinun vierelläsi, hänkin jännittää jousensa. Varsinaisessa kuvassa näkee laivassa miehisen olennon, joka on työssä ja touhussa. Luullaan, että se on Theseus. Niin ei minun kuvassani. Hän seisoo laivan perässä, hän katsoo kaihoten maata kohden, hän levittää käsivartensa, hän katuu mitä on tehnyt, tai oikeammin hän on toipunut mielettömyydestään, mutta laiva vie hänet pois, Amor ja Nemesis tähtäävät kumpikin, nuoli lentää kummastakin jousesta, ne tapaavat maalinsa, sen näkee hyvin, näkee että ne osuvat molemmat samaan kohtaan miehen sydämessä merkiksi siitä, että rakkaus oli se Nemesis, joka kosti.
Sinun Johanneksesi.