— — —
Minun Cordeliani!
Sinä tiedät, että rakastan usein puhua itsekseni. Olen itsestäni löytänyt mieltäkiinnittävimmän henkilön, minkä tunnen. Toisinaan olen pelännyt, että minulta tulisi puuttumaan puheenaihetta noissa keskusteluissa itseni kanssa, mutta nyt ei minulla ole siitä pelkoa, nyt minulla on sinut. Puhun nyt ja iäisesti sinusta itseni kanssa, mieltäkiinnittävimmästä aiheesta mieltäkiinnittävimmän olennon kanssa — ah niin, mitä olenkaan muuta kuin mieltäkiinnittävä ihminen, sinä muuta kuin mieltäkiinnittävin puheenaihe.
Sinun Johanneksesi.
— — —
Minun Cordeliani!
Sinun mielestäsi olen vasta niin lyhyen ajan rakastanut sinua, sinä näytät melkein pelkäävän, että olen rakastanut ennen. On olemassa käsikirjoituksia, joista tarkka silmä heti aavistaa toisen kirjoituksen, joka aikojen kuluessa on peitetty mitättömällä pakinalla. Sopivin keinoin voi hävittää myöhemmän kirjoituksen, niin että vanhempi tulee selvänä ja kirkkaana näkyviin. Samalla tavalla on sinun silmäsi opettanut minut löytämään itseni, minä annan unohduksen hävittää kaiken, joka ei ole lähtöisin sinusta, ja silloin keksin ikivanhan, jumalallisen nuoren alkukirjoituksen; silloin keksin, että minun rakkauteni sinuun on yhtä vanha kuin minä itsekin.
Sinun Johanneksesi.
— — —
Minun Cordeliani!