Minun Cordeliani!
Taivas on peitossa — pimeät sadepilvet vetäytyvät kokoon kuin mustat silmäkulmat intohimoisilla kasvoilla, metsän puut keinuvat levottomien unien ahdistamina. Sinä olet minulta kadonnut metsään. Jokaisen puun takana näen naisellisen olennon, joka on sinun näköisesi, mutta kun tulen sitä lähemmäksi, se kätkeytyykin seuraavan puun taakse. Etkö halua minulle näyttäytyä? Kaikki menee sekaisin päässäni; metsän osat menettävät eristävät ääriviivansa, näen kaiken sumumerenä, jossa sinun näköisesi naiselliset olennot näyttäytyvät ja taas katoavat. Sinua en näe, sinä liu'ut aaltoina ohitseni, ja kuitenkin olen onnellinen nähdessäni edes epämääräisen kajastuksen sinusta. Missä on syy tähän — onko se sinun olentosi rikasta yhteyttä vai minun olentoni köyhää moninaisuutta? — Rakastaa sinua, eikö se ole sama kuin rakastaa kokonaista maailmaa?
Sinun Johanneksesi.
— — —
Olisi erittäin mieltäkiinnittävää voida tarkalleen kertoa kaikki keskusteluni Cordelian kanssa. Pidän sitä kuitenkin mahdottomuutena, sillä jos minun onnistuisikin palauttaa muistiini kaikki sanat, jotka me keskenämme jutellessamme lausumme, on kuitenkin mahdoton kuvata, mitä puheen ohella tapahtuu — kaikkea tuota, joka itse asiassa on keskustelun elinhermo, sanonnan välittömyyttä ja intohimoisuutta, kaiken vuoropuhelun elämän ehtoa. Yleensä en tietystikään ole valmistanut edeltäpäin keskustelujani, joka sotisikin keskustelun, varsinkin eroottisen keskustelun, luonnetta vastaan. Vain kirjeitteni sisällys on alati mielessäni, samalla kun minulla on niiden hänessä mahdollisesti herättämä tunnelma silmieni edessä. Tietenkään ei milloinkaan mieleeni voisi juolahtaa kysyä häneltä onko hän lukenut viimeistä kirjettäni. Saan helposti selville, onko hän sen lukenut. Suoranaisesti en myöskään milloinkaan hänen kanssaan niistä puhu, mutta pidän aina keskusteluissani yllä salaperäistä yhteyttä niiden kanssa, osaksi painaakseni jonkin seikan syvemmin hänen sieluunsa, osaksi hävittääkseni jonkun vaikutuksen ja tehdäkseni hänet epätietoiseksi tarkoituksestani. Siten saan hänet uudelleen lukemaan kysymyksessä olevan kirjeen, josta hän taas saa jonkun uuden vaikutuksen, ja niin edespäin.
Hänessä on tapahtunut muutos ja vieläkin tapahtuu. Jos koettaisin tulkita hänen sieluntilaansa tällä hetkellä, sanoisin siinä olevan panteististä rohkeutta. Hänen katseestaan voin sen kohta päättää. Se on rohkea, melkein tyhmänrohkea odotuksessaan, ikään kuin se joka hetki vaatisi ja olisi valmis näkemään jotain yliluonnollista. Samoin kuin tarkkanäköinen silmä voi nähdä varsinaisen näköpiirinsä ulkopuolelle, näkee hänen katseensa sellaista, jota eivät muut näe. Se on rohkea odotuksessaan, mutta ei itse luottamuksessaan; sen tähden on siinä jotain uneksivaa ja pyytävää, eikä se tunnu ylpeältä eikä käskevältä. Hän etsii ennen saavuttamatonta oman itsensä ulkopuolelta, hän pyytää että hänelle suotaisiin se onni, ikään kuin hän ei tietäisi, että hänen omassa vallassansa on loihtia se esiin. Se on estettävä, muutoin saan liian varhain ylivallan häneen nähden. Hän sanoi eilen minulle, että minun olennossani on jotain kuninkaallista. Ehkä hän haluaa alistua, se ei käy laatuun. Totta kyllä, rakas Cordelia, minun olennossani on jotain kuninkaallista, mutta sinä et aavista, mikä valtakunta se on, jota minä hallitsen. Minä hallitsen tunteiden myrskyjä. Kuin Aiolos tuulia pidän niitä vankina persoonallisuuteni vuoressa ja annan milloin toisen, milloin toisen niistä päästä irti. Mairittelu on antava hänelle itsetuntoa, se on kohottava häntä hänen suhteessaan minuun. Mairitteluun tarvitaan suurta varovaisuutta. Toisinaan pitää imartelijan asettaa itsensä hyvin korkealle, kuitenkin niin, että ylempänä on vielä yksi sija, toisinaan hänen pitää asettaa itsensä hyvin matalalle. Edellinen menettelytapa on oikeampi, jos haluaa vaikuttaa henkisesti, jälkimmäinen, jos haluaa vaikuttaa eroottisesti. — Onko hän minulle jotain velkaa? Ei suinkaan. Toivoisinko asianlaidan olevan niin? En suinkaan. Olen liian hyvä asiantuntija, minulla on liiaksi vaistoa eroottisissa asioissa toivoakseni jotain niin mieletöntä. Jos niin todella olisi laita, koettaisin kaikin voimin saada hänet sen unohtamaan ja tuudittaisin omat ajatukseni uneen. Jokainen nuori tyttö on suhteessaan sydämensä labyrinttiin Ariadne; hänellä on lanka, jonka avulla hän voi löytää tien sen sokkeloiden läpi, mutta hän ei ymmärrä sitä itse käyttää.
— — —
Minun Cordeliani!
Puhu — minä tottelen, sinun toivomuksesi on minulle käsky, sinun rukouksesi on kaikkivaltiaan vaatimus, jokainen pieninkin toiveesi on hyvätyö minua kohtaan; sillä en tottele sinua kuin palveleva henki, en siten kuin olisin sinun ulkopuolellasi. Samassa hetkessä kuin pyydät toteutuu sinun tahtosi; sillä minä olen sielun hämmennys, joka vain odottaa sanaa sinulta.
Sinun Johanneksesi.