Kirjeeni tekevät tehtävänsä. Ne kehittävät häntä sielullisesti, joskaan eivät eroottisesti. Siihen eivät varsinaiset kirjeet kelpaakaan, siihen pitää käyttää kirjelippuja. Mitä enemmän eroottinen aines pistäiksen esiin, sitä lyhyemmiksi ne käyvät, mutta sitä varmemmin ne samalla osuvat sielunelämän eroottiseen puoleen. Jottei hän kuitenkaan tulisi sentimentaaliseksi tai hentomieliseksi, annan ivani aina tuon tuostakin jäähdyttää tunteitani. Silloin hän taas uudelleen himoitsee entistä tulisemmin sitä ravintoa, joka on hänelle rakkain. Kirjelippuni antavat korkeimman päämäärän epämääräisenä kangastaa esiin kaukaisuudesta. Sinä hetkenä kun tuo aavistus alkaa itää hänen sielussaan, särkyy meidän suhteemme. Minun vaikutuksestani saa tuo aavistus muodon hänen sielussaan, ikään kuin se olisi hänen oma ajatuksensa, hänen oman sydämensä vietti. Sitä juuri tahdon.
— — —
Minun Cordeliani!
Jossakin tässä kaupungissa asuu pieni perhe, leski kolmen tyttärensä kanssa. Kaksi viimeksi mainituista käy kuninkaallista keittokoulua oppiakseen valmistamaan ruokaa. Tapahtui kerran alkukesästä eräänä iltapäivänä noin viiden tienoissa, että ovi erääseen mainitun perheen huoneeseen hiljaa aukenee ja tutkisteleva katse tarkastelee huonetta. Huoneessa ei ole muita kuin nuori tyttö, joka istuu pianon ääressä. Ovi jää raolleen, niin että sen takana oleva voi salaa kuulla huoneessa istujan soittoa. Hän ei ole mikään taiteilijatar, siinä tapauksessa olisikin ovi kohta sulkeutunut. Hän soittaa erästä ruotsalaista sävelmää, se kertoo nuoruuden ja kauneuden katoamisesta. Tytön nuoruus ja kauneus muodostavat jyrkän vastakohdan laulun sanoille. Kummalla on totuus puolellaan: tytölläkö vai laululla? Sävelet soivat niin hiljaisina, niin melankolisina, kuin olisi surumielisyys se sovintotuomari, joka ratkaisee riidan. — Mutta se on väärässä! Mitä yhteyttä on nuoruudella ja noilla mietteillä? Mitä yhteyttä on aamulla ja illalla? Koskettimet väräjävät ja vapisevat; kaikupohjan henget karkaavat tiedottomina ylös eivätkä ymmärrä toisiaan — Cordeliani, miksi niin kiivaasti, miksi niin intohimoisesti!
Kuinka kaukana ajassa pitää jonkun tapahtuman olla, jotta sitä muistelisimme, kuinka kaukana, ettei muiston kaipuu sitä enää voisi saavuttaa? Useimmilla ihmisillä on tässä suhteessa määrätty raja; sitä, mikä on heitä ajassa liian lähellä, he eivät voi muistella, sitä, mikä on liian kaukana, eivät myöskään. Minä en tunne mitään rajoja. Sen, minkä olen eilen kokenut, sijoitan tuhansien vuosien päähän menneisyyteen, ja muistelen sitä kuin se olisi eilen tapahtunut.
Sinun Johanneksesi.
— — —
Minulla on salaisuus, jonka haluan sinulle uskoa, minun uskottuni. Kenelle sen kertoisinkaan? Kaiulle? Se juttelisi sen muille. Tähdille? Ne ovat kylmiä. Ihmisille? Ne eivät sitä ymmärrä. Vain sinulle voin sen uskoa, sillä sinä osaat pitää sen salassa. On olemassa tyttö, kauniimpi kuin sieluni unelma, puhtaampi kuin auringon valo, syvempi kuin meren lähteet, ylpeämpi kuin kotkan lento — on olemassa tyttö, kallista pääsi minun korvaani vasten ja minun puheeni puoleen, jotta minun salaisuuteni voisi hiipiä sinun sieluusi — tuota tyttöä rakastan enemmän kuin omaa elämääni, sillä hän on minun elämäni, enemmän kuin kaikkia toiveitani, sillä hän on minun ainoani, enemmän kuin kaikkia ajatuksiani, sillä hän on ainoani, lämpimämmin kuin päivä rakastaa kukkia, kaihoisammin kuin aron kuuma hiekka rakastaa sadetta — häneen olen kiintynyt hellemmin kuin äidin silmä lapseen, luottavammin kuin rukoilevan sielu Jumalaan, läheisemmin kuin kasvi juureensa. — Sinun pääsi käy ajatuksista raskaaksi, se painuu rintaa vasten, povi kohoaa — Cordeliani! Sinä olet ymmärtänyt, sinä olet ymmärtänyt minut täydellisesti, kirjaimellisesti, sanaakaan ei ole mennyt sinulta hukkaan! Onko minun viritettävä korvani ja annettava sinun äänesi sitä itselleni vakuuttaa? Voisinko epäillä? Voinko luottaa siihen, että haluat kätkeä tämän salaisuuden? Puhutaan ihmisistä, jotka kauheiden rikosten salaamiseksi lupaavat toisilleen molemminpuolista vaitioloa. Sinulle olen uskonut salaisuuden, joka on minun elämäni ja minun elämäni sisällys — eikö sinulla ole uskottavana minulle mitään niin pyhää, ihanaa ja puhdasta, että ylimaalliset voimat lähtisivät liikkeelle, jos se salaisuus paljastuisi?
Sinun Johanneksesi.
— — —