Minun Cordeliani!
Mitä on kaipuu? Runoilijat puhuvat usein vangitun kaipuusta. Kuinka järjetöntä! Aivan kuin ainoastaan se, joka istuu vangittuna, voisi kaivata! Aivan kuin se, joka on vapaana, ei voisikaan! Otaksukaamme, että minä olisin vapaa, kuinka silloin kaipaisinkaan. Ja vapaahan olenkin, vapaa kuin lintu, ja kuitenkin, kuinka kiihkeästi kaipaan! Minä kaipaan lähtiessäni sinun luoksesi, minä kaipaan sinut jätettyäni, sinun vieressäsikin istuessani sinua kaipaan. Voiko ihminen kaihota sitä mitä hänellä jo on? Kyllä, ajatellessaan, että hän voi sen seuraavassa hetkessä menettää. Minun kaipuuni on iäistä rauhattomuutta. Vaikka olisin elänyt iankaikkisuudesta iankaikkisuuteen ja tullut vakuuttuneeksi, että sinä joka hetki kuulut minulle, kääntyisin kuitenkin aina takaisin luoksesi elääkseni sinun kanssasi uudelleen iankaikkiset ajat ja voimatta hetkeäkään olla poissa luotasi sinua kaipaamatta.
Sinun Johanneksesi.
— — —
Minun Cordeliani!
Portin edessä odottavat pienet vaunut, minusta kuitenkin suuremmat kuin koko maailma, ne kun ovat kyllin tilavat kahdelle; niiden eteen on valjastettu kaksi hevosta, hurjaa ja ohjatonta kuin luonnonvoimat, kärsimätöntä kuin minun intohimoni, rohkeata kuin minun ajatukseni. Jos tahdot, vien sinut kauas pois — Cordeliani, käsketkö minun niin tehdä? Sinun käskysi irrottaa ohjakset. Minä vien sinut pois, en toisten ihmisten luota toisten luo, vaan ulos maailmasta — hevoset kavahtavat pystyyn, vaunut kohoavat, hevoset karkaavat päittemme päällä, me ajamme pilvenhattaroiden halki taivaaseen, ympärillämme humisee; istummeko me yhdessä kohden ja koko maailmako liikkuu, vai syöksymmekö me tulista vauhtia eteenpäin? Jos sinua pyörryttää, Cordeliani, niin pidä kiinni minusta, minua ei pyörrytä koskaan. Henkisessä merkityksessä ei se koskaan menetä tajuaan, joka ajattelee vain yhtä ainoata asiaa, ja minä ajattelen ainoastaan sinua — ruumiillisessa merkityksessä ei taasen se koskaan menetä tajuaan, joka kiinnittää katseensa yhteen ainoaan esineeseen, ja minä näen vain sinut. Pidä kiinni, jos koko maailma hukkuisi, jos kevyet vaunumme katoaisivat meidän altamme, istuisimme me kuitenkin toisiamme syleillen ihanassa sopusoinnussa.
Sinun Johanneksesi.
— — —
Tämä on melkein liikaa. Palvelijani on odottanut kuusi tuntia, minä itse kaksi tuulessa ja sateessa sitä rakasta lasta, Charlotte Hahnia, josta tunnen huolta. Joka keskiviikko kahden ja viiden välissä on hänellä tapana käydä tervehtimässä erästä vanhaa tätiään. Juuri tänään hän siis jätti tulematta, juuri tänään kun niin hartaasti toivoin hänet tapaavani. Minkä tähden häntä odottelen? Sen tähden että hän saattaa minut aivan erikoiseen mielentilaan. Minä tervehdin häntä, hän vastaa tervehdykseeni samalla kertaa taivaallisella ja omituisen maallisella tavalla; hän jää melkein seisomaan, on kuin olisi hän vajoamaisillaan maan sisään, ja kuitenkin loistaa hänen katseensa kuin hän kohoaisi taivasta kohti. Kun hänet näen, tulee mieleni samalla kertaa juhlalliseksi ja kaipaavaksi. Muutoin en tyttöä sen koommin ajattele, himoitsen vain hänen tervehdystänsä, en mitään muuta, en vaikka hän itsekin haluaisi enemmän antaa. Hänen tervehdyksensä herättää minussa tunnelman, ja tunnelman tuhlaan puolestani Cordelialle. — Lyönpä vetoa, että hän on jollakin tavalla päässyt livahtamaan sivuitsemme. Ei ainoastaan komedioissa vaan myöskin todellisuudessa on tuiki vaikeata vartioida nuorta tyttöä; vartijalla pitäisi olla silmä jokaisen sormen päässä. Oli kerran nymfi Cardea, joka otti asiakseen pettää miehiä. Hän oleskeli vuoriseuduissa, houkutteli rakastajansa pimeimpiin viidakkoihin ja katosi. Ianusta hän halusi myöskin pettää, mutta tämä pettikin puolestaan nymfin; Ianuksella oli silmä niskassa.
— — —