— — —

Hän istuu sohvassa teepöydän ääressä, minä istun hänen vieressään; hän nojaa minun käsivarteeni ja hänen päänsä lepää monen aatoksen painamana minun olkaani vasten. Hän on minua niin lähellä ja kuitenkin vielä kaukana, hän antautuu ja kuitenkaan hän ei kuulu minulle. Vielä hänessä on vastustusta, mutta se ei ole tietoisesti harkittua, se on naisellisuuden tavallista vastustusta; sillä naisen olemus on antautumista vastustuksen muodossa. — Hän istuu sohvassa teepöydän ääressä, minä istun hänen vieressään. Hänen sydämensä jyskyttää intohimosta, hänen povensa aaltoilee, ei kuitenkaan rauhattomuudesta; toisinaan vaihtelee väri hänen kasvoillaan, kuitenkin keveinä vivahduksina. Onko se rakkautta? Ei suinkaan. Hän kuuntelee, hän ymmärtää. Hän kuuntelee siivitettyjä sanojani, hän käsittää ne, hän kuulee toisen puhetta ja ymmärtää sitä kuin omaansa; hän kuuntelee vaieten toisen ääntä, joka soi kaikuna hänen sisimmässään, hän ymmärtää tuon kaiun kuin olisi se hänen oma äänensä, joka puhuu hänelle ja eräälle toiselle.

Mitä minä teen? Hurmaanko hänet? En suinkaan; siitä ei olisi minulle mitään hyötyä. Varastanko hänen sydämensä? En suinkaan, näen päinvastoin mieluimmin, että se tyttö, jota rakastan, pitää itse sydämensä. Mitä sitten teen? Minä muovailen itselleni sydämen hänen sydämensä mukaan. Taiteilija maalaa rakastettunsa kuvan, se on hänen ilonsa, kuvanveistäjä ikuistaa hänen muotonsa. Niin teen minäkin, mutta henkisessä merkityksessä. Hän ei tiedä minun omistavan tuota kuvaa, ja siinä juuri on petokseni. Salaperäisellä tavalla olen sen itselleni hankkinut ja siinä merkityksessä varastanut hänen sydämensä samoinkuin Rebekasta sanotaan, että hän varasti Laabanin sydämen, kun hän viekkaasti ryösti häneltä hänen kotijumalansa.

Ympäristöllä ja puitteilla on sentään suuri vaikutus ihmiseen, ne painuvat nopeimmin ja syvimmin muistiin tai oikeammin koko sieluun eivätkä sen tähden joudu unohduksiin. Kuinka vanhaksi sitten tullenkin, en milloinkaan ole kuitenkaan voiva kuvitella Cordeliaa muussa ympäristössä kuin tässä pienessä huoneessa. Kun tulen hänen luoksensa ja tavallisesti ohjaan kulkuni salin oven kautta, hän kiiruhtaa samassa vastaani omasta huoneestaan, ja kun avaan salin oven astuakseni arkihuoneeseen, avaa hän samaan aikaan toisen oven, niin että meidän katseemme heti ovella tapaavat toisensa. Arkihuone on pieni ja siisti, melkein työhuoneen tapainen. Vaikka olen tarkastellut sitä monesta kulmasta, on minusta kuitenkin aina hauskinta katsella sitä sohvasta. Hän istuu tuossa minun vieressäni, edessämme on pyöreä teepöytä, jolle pöytäliina on levitetty, niin että se riippuu monina laskoksina. Pöydällä on lamppu, kukan muotoinen, joka voimakkaana ja täyteläisenä kohoaa kannattaen kukan terää, jonka yllä taasen riippuu hieno koristettu paperiharso niin keveänä ettei se voi pysyä liikkumattomana. Lampun muoto muistuttaa minua itämaan luonnosta, harson liikunta noiden seutujen lempeistä henkäyksistä. Lattiaa peittää matto, jonka omituisesti punottu kudos todistaa sen olevan muukalaista alkuperää. Toisin hetkin annan lampun loihtia eteeni eteläisen maiseman; minä istun silloin Cordelian kanssa maassa lampun kukkakruunun alla. Toisin hetkin annan punotun maton herättää mielikuvan laivasta, upseerinkajuutasta — me purjehdimme silloin keskellä aavaa valtamerta. Kun istumme kaukana ikkunasta, tähystämme suoraan taivaan rajattomiin ääriin. Myöskin tämä voimistaa illuusiota. Kun sitten istun hänen vierellään, annan kaiken tuon kulkea silmieni editse kuvana, joka kiitää todellisuuden yli kuin kuolema haudan yli. — Ympäristö merkitsee aina paljon, varsinkin muistolle. Jokainen eroottinen suhde on elettävä niin, että asianomaisten on helppo loihtia eteensä kuva, jossa suhteen koko ihanuus kuvastuu. Jotta se voisi onnistua, on ympäristöä pidettävä huolellisesti silmällä. Jollei se vastaa toiveita, on se sellaiseksi muodostettava. Cordelialle ja hänen rakkaudelleen sopii ympäristö hyvin. Kuinka toisenlainen kuva mieleeni nouseekaan, kun ajattelen pientä Emelietäni, ja kuitenkin, kuinka hyvin sopi siinäkin tapauksessa ympäristö lemmensuhteen puitteiksi! Häntä en voi ajatella muualla kuin istumassa pienessä puutarhatuvassa. Ovet olivat auki, pieni tuvan edessä oleva puutarha rajoitti näköalan, pakotti silmän hetkeksi pysähtymään ennenkuin se rohkeasti lähti seuraamaan maantietä, joka katosi etäisyyteen. Emelie oli ihastuttava, mutta vähäpätöisempi kuin Cordelia. Ympäristö oli sen mukainen. Silmä pysytteli maanpinnalla, se ei hyökännyt rohkeana ja levottomana eteenpäin; ja vaikkakin maantie itse romanttisesti katosi kaukaisuuksiin, vaikutti se kuitenkin pääasiassa siten, että silmä liukui sen matkan, mikä sillä oli edessään, ja kääntyi takaisin kulkeakseen uudelleen saman matkan. Huone oli maan rajassa. Cordelian ympäristöllä ei saa olla mitään etualaa, ainoastaan taivaanrannan rohkea äärettömyys. Hän ei saa asustaa maan rajassa, hänen täytyy leijua, ei kävellä, lentää, ei edestakaisin, vaan iäisesti eteenpäin.

Se, joka itse on kihloissa, pääsee pian selville toisten kihlattujen narrimaisuuksista. Jokunen päivä sitten sukelsi lisensiaatti Hansen esiin käsipuolessaan tuo rakastettava nuori tyttö, jonka kanssa hän on kihloissa. Hän uskoi minulle, että tyttö on hyvin nuori, minkä tiesinkin jo ennestään, lisäksi uskoi hän minulle, että hän oli valinnut tytön nimenomaisena tarkoituksenaan kehittää hänestä se ihanne, joka aina oli väikkynyt hänen mielessään. Jumalani, tuollainen lisensiaattinahjus — ja toiselta puolen terve, kukoistava, elämänhaluinen tyttö. Vaikka minulla on pitkäaikainen kokemus, en milloinkaan ole lähestynyt tyttöä muutoin kuin syvästi kunnioittaen ja oppien aina ensin itse häneltä. Jos minulla mahdollisesti on jotain kasvatuksellista merkitystä tytölle, on se siinä, että yhä uudelleen hänelle opetan mitä itse olen häneltä oppinut.

Cordelian sielu on saatettava liikkeeseen, ei kuitenkaan tuulispäiden viskeltäväksi eikä osittain, vaan kokonaisena. Hänen on keksittävä äärettömyys, opittava tuntemaan, että se on kaikkia ihmisiä lähinnä. Tämä ei ole tapahtuva ajatuksen tietä, joka on hänelle kiertotie, vaan mielikuvituksen, joka on varsinainen liikeyhteys hänen ja minun välilläni, sillä se mikä on osa miehessä, on kokonaisuus naisessa. Hänen ei tarvitse kulkea ajatuksen vaivalloista tietä eteenpäin pyrkiessään käsittämään asioiden ääretöntä moninaisuutta; sillä nainen ei ole syntynyt tekemään työtä, hänen on päästävä päämaaliinsa mielikuvituksen ja sydämen keveäkulkuista tietä. Äärettömyys on nuorelle tytölle yhtä luonnollinen käsite kuin se, että kaikki rakkaus on onnellista. Nuorella tytöllä on kaikkialla, mihin hän sitten kääntyneekin, äärettömyys ympärillään, ja ylimeno on vain hyppäys, mutta, se tarkoin huomattakoon, naisellinen hyppäys, ei miehinen. Kuinka kömpelöitä ovatkaan miehet yleensä! Kun heidän pitää hypätä, heidän täytyy ottaa vauhtia, tehdä pitkiä valmistuksia, mitata välimatka silmällä, juosta monta kertaa kääntyäkseen taas säikähtyneinä takaisin. Viimein he hyppäävät ja putoavat väliin. Nuori tyttö hyppää toisella tavalla. Vuoriseuduissa tapaa usein kaksi toisiaan vastaan kurkottavaa kalliokielekettä. Niiden välillä on kammottava kuilu. Yksikään mies ei uskalla hyppäystä. Nuori tyttö sitä vastoin, niin kertovat seudun asukkaat, on sen uskaltanut, ja sitä kutsutaankin sen tähden neitsythypyksi. Minä uskon tuon kertomuksen mielelläni, samoin kuin uskon paljon erinomaista nuoresta tytöstä yleensä, ja minulle tuottaa suurta iloa kuulla yksinkertaisten vuoristolaisten siitä puhuvan. Minä uskon kaikkea, uskon luonnotontakin, ja hämmästyn sen edessä ainoastaan uskoakseni sen; ensimmäinen ja viimeinen asia, joka minua on hämmästyttänyt, on nuori tyttö. Ja kuitenkin on sellainen hyppäys nuorelle tytölle kuin leikin asia, kun miehen hyppäys sen sijaan on aina naurettava, sen tähden että kuinka voimakkaan vauhdin hän ottaakin, hänen ponnistuksensa jää suhteettoman vähäiseksi verrattuna kallionkielekkeiden etäisyyteen toisistaan, ja kumminkin pitäisi niiden olla järkevässä suhteessa toisiinsa. Mutta kuka on niin tyhmä, että luulee nuoren tytön ottavan vauhtia? Hänen voi kyllä ajatella juoksevan, mutta silloin on tuo juoksu vain leikkiä, nautintoa, viehkeyden esille loihtimista, jota vastoin kuvittelu vauhdin otosta särkee naisellisen kokonaisuuden. Vauhdinotossa on nimittäin jotain, joka on naisen luonteen vastaista. Ja hänen hyppäyksensä — kuka ei käsittäisi sen oikeata luonnetta! Hänen hyppäyksensä on liitelemistä. Ja kun hän sitten on päässyt toiselle puolelle, seisoo hän siellä taasen, ei ponnistuksesta väsyneenä, vaan kauniimpana kuin muutoin ja sielukkaampana; hän heittää suutelon meille, jotka seisomme toisella puolella. Nuorekkaana, vastasyntyneenä kuin kukka, joka on työntynyt esiin vuoren juurelta, keikkuu hän syvyyden yli, niin että meidän silmissämme melkein mustenee. — — — Hänen pitää oppia kaikki äärettömyyttä kajastavat liikkeet, keinutella itseään, tuudittaa itsensä unelmiin, muuttaa runo todellisuudeksi, satu todellisesti olevaiseksi, tuntea sydämessään kaikki mahdolliset tunteet. Kun hän on tottunut tuohon tunnelmien kirjavaan rikkauteen, lasken minä eroottisen aineksen lisäksi hänen sieluunsa. Silloin hän on sitä mitä tahdon ja haluan. Silloin on minun tehtäväni suoritettu, minun työni, silloin käärin kokoon kaikki purjeeni, silloin istun hänen vieressään ja me laskettelemme eteenpäin hänen purjeillaan. Ja totta tosiaan, kun tuo tyttö on eroottisesti hurmaantunut, silloin on minulla kyllin työtä istuessani perässä ja säädellessäni vauhtia, niin ettei mikään tapahdu liian aikaisin tai epäkauniilla tavalla. Silloin tällöin tulee purjeesemme pieni reikä, ja seuraavassa hetkessä syöksymme taas pikaista vauhtia eteenpäin.

Setäni talossa käy Cordelia yhä kärsimättömämmäksi. Hän on monta kertaa ehdottanut, ettemme enää sinne menisi; se ei kuitenkaan ole auttanut, olen aina keksinyt verukkeita. Kun eilen illalla läksimme sieltä, hän puristi kättäni aivan erikoisen intohimoisesti. Luultavasti oli hän kärsinyt suuresti siellä, eikä se olekaan ihme. Jollei minua niin huvittaisi tarkastella räikeitä luonnottomuuden ilmaisuja, en itsekään mitenkään kestäisi. Aamulla sain Cordelialta kirjeen, jossa hän, sukkelammin kuin olisin häneltä odottanut, teki pilaa kihlauksista. Olen suudellut kirjettä, se on rakkain kirje, jonka häneltä olen saanut. Aivan niin, Cordeliani! Sellainen on minun toivomukseni.

— — —

Ihmeellistä kyllä on Itäisellä kadulla kaksi kahvilaa vastakkain. Toisessa kerroksessa vasemmalla kädellä asuu muuan pieni mamselli. Hän on tavallisesti kätkössä puoliuutimien takana. Puoliuutimet ovat hyvin ohutta kangasta, ja se joka tuntee tytön tai on useammin hänet nähnyt, voi, jos hänellä on hyvät silmät, helposti tuntea tämän kasvonpiirteet, kun hän sitä vastoin muista näyttää vain tummalta epämääräiseltä kuviolta. Jälkimmäinen pitää paikkansa minuun nähden, edellinen sitä vastoin sopii siihen nuoreen upseeriin, joka säännöllisesti joka päivä kello kaksitoista ilmestyy näille seuduille ja suuntaa katseensa ylös puoliuutimia kohti. Oikeastaan huomasin tuon kauniin sähkösanomasuhteen puoliuutimista. Sellaisia ei ole muissa ikkunoissa, ja tuollainen yksinäinen verho, joka peittää vain yhden ikkunan, on merkki siitä, että ikkunan takana alinomaa istuu joku. Eräänä päivänä istuin vastapäätä olevan kahvilan ikkunan luona. Kello oli juuri kaksitoista. Panematta merkille ikkunan ohitse kulkevia pidin vain silmällä tuota verhoa, kun äkkiä tumma kuvio sen takana alkoi liikkua. Naisen kasvot tulivat sivultapäin sen takaa näkyviin. Sen jälkeen nyökkäsi asianomainen hyvin ystävällisesti kätkeytyen taas uutimien taa. Tästä päättelin ensinnäkin että se henkilö, jota hän tervehti, oli mies, sillä tytön eleet olivat liian intohimoiset kohdistuakseen johonkin ystävättäreen; toiseksi tein sen johtopäätöksen, että se henkilö, jolle tervehdys oli tarkoitettu, tavallisesti tuli toiselta puolen katua. Tyttö oli niin asettunut, että hän jo kaukaa saattoi tämän huomata, vieläpä tervehtiä häntä puoliuutimien suojassa. — — — Aivan oikein, lyönnilleen kello kaksitoista ilmestyy taasen tämän pienen rakkausepisodin sankari, meidän rakas luutnanttimme. Istun tällä kertaa siinä kahvilassa, joka on sen talon ensi kerroksessa, jonka toisessa kerroksessa neitini asuu. Luutnantti on jo hänet huomannut. Pidä nyt hyvin varasi, rakas ystäväni, ei ole helppo asia tervehtiä kauniisti toista kerrosta kohti. Meidän luutnanttimme ei lisäksi ole hullumman näköinen, hän on sorjavartaloinen, suora ja solakka, hänellä on kauniit kasvot, kaareva nenä ja musta tukka, ja hänen kolmikulmainen hattunsa sopii hänelle hyvin. Nyt on toimimisen hetki; luutnantin jalat alkavatkin horjahdella, sääret käydä ikäänkuin liian pitkiksi. Kun tahtoo koota kaiken voimansa silmiin ja suunnata ne toista kerrosta kohti, jalat käyvät usein hervottomiksi. Suokaa anteeksi, herra luutnantti, että keskeytän tuon katseen taivaaseennousun. Se on nenäkästä, sen tiedän kyllä. Paljonsanovaksi ei tuota katsetta voi kutsua, pikemmin tyhjäksi ja kuitenkin hyvin lupaavaksi. Mutta nuo monet lupaukset ovat nousseet liiaksi luutnantin päähän; hän horjui, käyttääkseni runoilijan sanoja Agnetasta, kompastui ja kaatui. Se oli katkeraa, ja jos minä olisin saanut neuvoa, ei se lainkaan olisi tapahtunut. Hän oli, meidän luutnanttimme, liian hyvä siihen. Kuinka kohtalokasta; jos tahtoo naisten silmissä esiintyä keikarina, ei saa koskaan langeta. Jos haluaa sellaisesta käydä, on tarkoin varottava. Mutta jos tahtoo esiintyä vain älyniekkana, on kaikki tuollainen yhdentekevää; silloin saa vajota itseensä, langeta loveen, ja jos silloin todellisuudessakin kompastelisi, ei siihen kiinnitettäisi ensinkään huomiota. — — — Minkähän vaikutuksen tämä episodi on tehnyt pieneen neitoseeni? Vahinko, etten samalla kertaa voi olla kummallakin puolen katua. Voisinhan kyllä saada jonkun tuttavistani vartioimaan toista puolta, mutta osaksi haluan aina itse tehdä havaintoni, osaksi en voi edeltäpäin tietää mitä tästä jutusta voi kehittyä, ja siinä suhteessa ei uskottu ole koskaan tarpeen, sillä hänen tähtensä hukkaisin vaan tyhjiin aikaa koettaessani saada häneltä keinotelluksi pois sen minkä hän jutusta tietää ja tehdä hänet muutoinkin epätietoiseksi asian oikeasta laadusta. — — — Alan totta tosiaan väsyä kunnon luutnanttiini. Päivät pääksytysten hän kulkee ohi täydessä univormussa. Sehän on ennen kuulumatonta kestävyyttä. Sopiiko sellainen sotilaalle? Ettekö ole aseissa, herraseni? Ettekö halua vallata taloa rynnäköllä ja tyttöä väkivallalla? Niin, jos olisitte ylioppilas, lisensiaatti, kappalainen, joka elää pelkästä toivosta, olisi asianlaita toinen. Mutta annan teille anteeksi, sillä tyttö miellyttää minua enemmän kuta useammin hänet näen. Hän on kaunis, hänen ruskeat silmänsä ovat täynnänsä veitikkamaisuutta. Kun hän odottaa teitä tulevaksi, kirkastaa hänen katsantonsa korkeampi kauneus, joka sopii hänelle selittämättömän hyvin. Siitä päättelen että hänellä on rikas mielikuvitus, ja mielikuvitus on kauniin sukupuolen luonnollinen kaunistuskeino.

— — —