Liian varhain eivät nämä kirjeet kuitenkaan saa muodostua sävyltään vahvasti eroottisiksi. Alussa on parasta, että niillä on yleisempi luonne, että ne sisältävät vain jonkun yksityisen viittauksen, poistavat jonkun yksityisen epäilyksen. Tilaisuuden sattuessa sopii huomauttaa mikä etu kihlauksella on siinä suhteessa, ettei ilkeillä huhuilla ole mitään mahdollisuutta käydä juttuun käsiksi. Mitä varjopuolia sillä muutoin on, sitä en lakkaa hänelle huomauttamasta. Setäni talosta saan aiheita irvikuvaan, jonka voin aina antaa kulkea rinnallani. Sydämellisintä, antautuvinta rakkautta ei hänessä voi syntyä minun avuttani. Kun sen häneltä kiellän ja tuolla irvikuvalla häntä kiusaan, on hän kyllä väsyvä olemaan kihloissa, voimatta oikeastaan sanoa, että minä olisin saanut hänet siihen kyllästymään.
Pieni kirje on tänään antava hänelle vihjauksen siitä millainen on hänen oma tilansa, minä kun siinä selitän oman sieluntilani. Minun menettelyni on oikea. Siitä on minun kiittäminen teitä, te rakkaat tyttölapset, joita ennen olen rakastanut. Teitä on minun kiittäminen, että minun sieluni nyt on niin viritetty, että voin olla suhteessani Cordeliaan juuri sellainen kuin haluankin olla. Kiitollisuudella muistelen teitä, kunnia on teidän; olen aina myöntävä, että nuori tyttö on kuin syntynyt opettajaksi; häneltä voi aina oppia, jollei muuta niin pettämään häntä — sillä sen tempun oppii parhaiten itse tytöiltä; kuinka vanhaksi tullenkin, en ole koskaan unohtava, että vasta se on mennyttä miestä, joka on tullut niin vanhaksi, ettei hän voi oppia mitään nuorelta tytöltä.
— — —
Minun Cordeliani!
Sinä sanot, ettet ollut kuvitellut minua sellaiseksi, mutta enhän minäkään ollut kuvitellut sellaiseksi tulevani. Onkohan syytä muutokseen etsittävä sinusta? Sillä voisihan ajatella, että minä en oikeastaan olisikaan muuttunut, vaan että ne silmät, joilla sinä minua katsot, olisivat muuttuneet. Vai onko syytä etsittävä minusta? Syy on minussa, sillä minä rakastan sinua; syy on sinussa, sillä sinä olet se jota rakastan. Järjen kylmässä, tyynessä valossa katselin kaikkea, ylpeänä ja koskemattomana, mikään ei minua kauhistuttanut; jos aavekin olisi oveeni kolkuttanut, olisin sen kynttiläjalkaani tarttuen tyynesti avannut. Mutta katso, minä en avannut oveani aaveille, en verettömille ja voimattomille haamuille, vaan sinulle, Cordeliani, sinun kanssasi tulivat elämä ja nuoruus ja ilo ja kauneus luokseni. Minun käteni vapisee, en voi pidellä kynttilääni rauhallisena, pakenen edestäsi, ja kuitenkaan en voi olla kiinnittämättä silmiäni sinuun, en toivomatta, että voisin pidellä kynttilää vakavasti kädessäni. Muuttunut olen; mutta missä määrin, missä muodossa ilmenee tuo muutos? En tiedä sitä, en voi siitä mitään lähempää määrittelyä antaa. Voin vain sanoa: minä muutuin.
Sinun Johanneksesi.
— — —
Minun Cordeliani!
Lempi rakastaa salaisuutta — kihlaus on yleinen; se rakastaa hiljaisuutta — kihlaus on julistus; se rakastaa kuiskailua — kihlaus on suuriääninen tiedoksianto; ja kuitenkin on kihlauksemme, kiitos olkoon Cordelian taidon, oleva verraton keino pettää vihollisiamme. Pimeänä yönä ei mikään ole toisille laivoille vaarallisempaa kuin lyhdyn ripustaminen johonkin alukseen, sillä se on petollisempi kuin pimeys itse.
Sinun Johanneksesi.