Vähän luottamusta täytyy minun hänessä herättää, tai oikeammin, poistaa pieni epäilys. Enpä suinkaan kuulu niiden rakastavaisten joukkoon, jotka kunnioituksesta rakastavat toisiaan, kunnioituksesta menevät naimisiin ja kunnioituksesta saavat lapsia keskenään, mutta kuitenkin tiedän hyvin, että rakkaus, varsinkin ennen kuin siinä on intohimoa, vaatii siltä, joka on tullut sen esineeksi, ettei hän törkeästi riko moraalia. Tässä suhteessa on rakkaudella oma dialektiikkansa. Vaikkakin minun menettelyni Edvardia kohtaan on moraalin kannalta paljon moitittavampaa kuin entinen suhteeni tätiin, on minun kuitenkin paljon helpompi selittää Cordelialle edellistä kuin jälkimmäistä. Hän ei tosin ole puhunut asiasta mitään, mutta kuitenkin pidän parhaana selittää hänelle menettelyni välttämättömyyden. Se varovaisuus, jota olen esiintymisessäni noudattanut, mairittelee hänen ylpeyttään, se salaperäisyys, johon verhoudun, tekee minut mieltäkiinnittäväksi. Tässä suhteessa Cordeliasta voi kyllä näyttää kuin paljastaisin hänelle itsessäni paljon eroottista, kuin tulisin puhumaan ristiin, kun minä myöhemmin aion väittää, etten ole koskaan ennen rakastanut; tämä seikka ei kuitenkaan merkitse mitään. En pelkää ristiriitaista menettelyä, kunhan hän vain ei sitä huomaa ja minä saavutan mitä tahdon. Pitäkööt oppineet väittelijät kunnianaan välttää kaikkia ristiriitaisuuksia; nuoren tytön elämä on liian rikas, siinä on aina ristiriitaisuuksia ja niin muodoin se tekee ristiriitaisuudet välttämättömiksi.
Hän on ylpeä eikä hänellä ole mitään varsinaista käsitystä rakkaudesta. Vaikka hän nyt kyllä jossakin määrin pitää minua henkisesti kypsyneempänä, voi helposti sattua, että hän, kun rakkaus alkaa hänessä vaikuttaa, voisi kääntää ylpeytensä minua kohtaan. Mikäli minä voin havaita, hän on epätietoinen naisen varsinaisesta merkityksestä. Sen tähden oli helppo saada hänen ylpeytensä kohdistumaan Edvardiin. Tuo ylpeys oli kuitenkin yltiöpäistä, hänellä kun ei ollut mitään käsitystä rakkaudesta. Mutta kun hän sen saa, hänen todellinen ylpeytensä syntyy samalla kertaa, mutta jäännös entistä yltiöpäisyyttä voi helposti liittyä siihen lisäksi. Voisi niin muodoin ajatella, että hän kääntäisi sen minua vastaan. Vaikka häntä kaiketikaan ei kaduta, että hän antoi suostumuksensa kihlaukseen, tulee hän kuitenkin helposti käsittämään, että sain sen verrattain helposti; hän on näkevä, ettei alku hänen puoleltansa ollut oikea. Jos hän tuon käsittää, hän on kääntävä peitsensä minua vastaan. Niin pitääkin olla. Sillä tavalla pääsen selvyyteen siitä, kuinka syvälti hänen tunteensa ovat järkkyneet.
— — —
Aivan oikein. Jo kauas kadulle näen tuon sievän pienen kiharaisen pään, joka kurkottautuu niin pitkälle kuin suinkin ulos ikkunasta. Olen jo kolmena päivänä peräkkäin saanut nähdä sen…Nuori tyttö ei turhan tähden seiso ikkunassa, hänellä täytyy varmaankin olla siihen hyvät syynsä… Mutta minä pyydän taivaan nimessä, älkää kurkottautuko noin kauas ikkunasta; lyönpä vetoa, että seisotte tuolin reunalla, sen voin päättää asennostanne. Ajatelkaa kauhua, jos putoaisitte —, ette minun päälleni, sillä minä pysyttelen toistaiseksi asian ulkopuolella — vaan hänen, sillä joku hän kai tässä on kysymyksessä… Mutta mitä näenkään, tuolla kaukanahan tulee ystäväni lisensiaatti Hansen keskikatua kävellen. Hänen esiintymisessään on jotain tavatonta, hän käyttää omituista kulkuneuvoa; jos näen oikein, hän saapuu kaipuun siivin. Olisiko hänellä tapana käydä tuossa talossa minun tietämättäni?… Te katositte, kaunis neitiseni, arvelen, että menitte aukaisemaan ovea hänelle… Tulkaa vain takaisin, hän ei lainkaan aio taloon… Kuinka, te tunnette asian paremmin? Mutta minä voin vakuuttaa teille… Hän sanoi sen juuri minulle itse. Jolleivät vaunut, jotka vastikään ajoivat ohi, olisi pitäneet niin kovaa melua, olisitte sen itse kuullut. Minä sanoin hänelle noin vain ohimennen: Sinä aiot tänne sisälle? Johon hän vastasi selvästi: en… Nyt voitte heittää hänelle hyvästit; nyt lähden hänen kanssaan kävelemään. Hän on hämillään, ja hämillään olevat ihmiset pakisevat kernaasti. Nyt aion puhua hänen kanssaan siitä papinvirasta, jota hän on päättänyt hakea… Hyvästi nyt, kaunis neitini, me aiomme kävellä alas tullille. Kun sitten olemme tulleet sen ulkopuolelle, sanon hänelle: tuhat tulimmaista, sinähän olet johdattanut minut kokonaan harhaan, minunhan piti mennä Itäiselle kadulle. — Katso, nyt olemme, neitiseni, täällä taasen… Miten uskollinen, hän seisoo vielä ikkunassa. Sellainen tyttö voi tehdä miehen onnelliseksi… Ja miksi sitten teen kaiken tämän, kysytte. Sen tähden että olen alhainen ihminen, jolle on mieleistä tuottaa harmia toisille? En suinkaan. Teen kaiken tämän teidän itsenne tähden, rakastettava neiti. Ensiksikin! Olette odottanut lisensiaattia, kaivannut häntä, ja nyt hän on teidän luoksenne tullessaan kaksinverroin kaunis. Toiseksi! Kun lisensiaatti nyt astuu sisään ovesta, sanoo hän: "Nyt olimme vähällä tulla yllätetyiksi, sillä tuo kirottu mies seisoi oven edessä, kun olin tulossa luoksesi. Mutta minä olin viisas, minä johdatin hänet pitkään keskusteluun siitä virasta, jota haen, ja kuinka olikaan, niin sain hänet lähtemään kanssani tullille päin; voin vakuuttaa, ettei hän huomannut mitään." Ja vielä lisäksi, tehän pidätte nyt lisensiaatista vielä enemmän kuin ennen; sillä te olette aina arvellut hänellä olevan erinomaiset mielipiteet, mutta että hän olisi viisaskin … niin, nythän itse näette. Ja siitä on teidän kiittäminen minua. — — Mutta eräs asia johtuu mieleeni. Teidän kihlauksennehan ei voi vielä olla julkinen, sillä silloinhan minä olisin siitä kuullut. Tyttö on kaunis ja ihana katsoa; mutta hän on nuori. Ehkä ei hänen älynsä ole vielä kehittynyt. Eikö ole ajateltavissa, että hän kevytmielisesti menisi ja ottaisi perin vakavan askelen. Se on estettävä; minä tahdon puhua tytön kanssa. Sen olen hänelle velkaa, sillä hän on varmaankin hyvin rakastettava tyttö. Sen olen velkaa lisensiaatille, sillä hän on ystäväni; siten olen sen velkaa tytöllekin, sillä hän on ystäväni tuleva puoliso. Sen olen velkaa tytön perheelle, sillä se on varmaankin hyvin kunnioitettava perhe. Sen olen velkaa koko yhteiskunnalle, sillä kysymyksessä on hyvätyö. Koko ihmiskunnalle! Miten suuri ajatus, miten valtava yritys toimia koko ihmiskunnan nimessä, omistaa sellainen kenraalinvaltakirja! — Mutta riennänpä Cordelian luo. Osaan aina käyttää mielialaa hyväkseni, ja tuon tytön ihana kaiho on todella minua liikuttanut.
— — —
Nyt alkaa ensimmäinen taistelu Cordelian kanssa, taistelu, jossa minä pakenen ja siten opetan hänet, minua takaa-ajaen, voittamaan. Minä vetäydyn alituisesti taaksepäin, ja tällä liikkeelläni opetan häntä kauttani tuntemaan kaikki rakkauden mahdit, sen levottomat ajatukset, sen intohimon, sen kaipuun ja toivon ja rauhattoman odotuksen. Liikkuessani tällä tavoin hänen edessään kehittyy kaikki tämä vastaavalla tavalla hänessä itsessään. Kuljetan häntä triumfikulkueessa, ja minä itse olen yhtä suuressa määrin se, joka laulaa hänen voittonsa kunniaksi, kuin se, joka näyttää hänelle tien. Hän on saava rohkeutta uskoa rakkauteen, uskoa, että se on iäinen voima, nähdessään sen vallan, nähdessään mieleni liikutukset. Hän on uskova minua, osaksi sen tähden että luotan taitooni, osaksi sen tähden, että totuutta on itse asiassa kaiken sen pohjalla mitä teen. Jollei niin olisi asianlaita, ei hän uskoisi minua. Jokaiselta liikkeeltäni hän käy yhä voimakkaammaksi; rakkaus herää hänen sielussaan, hän on saavuttanut merkityksensä naisena. — En ole tähän saakka poroporvarillisesti puhuen kosiskellut häntä, sen teen nyt, minä vapautan hänet, ainoastaan siten tahdon häntä rakastaa. Että hänen on minua kaikesta kiittäminen, sitä hän ei saa aavistaa, sillä siten hän kadottaisi luottamuksensa itseensä. Kun hän nyt tuntee olevansa vapaa, niin vapaa, että häntä melkein haluttaisi rikkoa välinsä minun kanssani, silloin alkaa toinen taistelu. Nyt on hänessä voimaa ja intohimoa ja nyt merkitsee taistelu minulle jotain; hetkelliset seuraukset olkoot sitten mitkä hyvänsä. Entä jos hän ylpeydessään pettää minut, entä jos hän rikkoo välinsä minuun? Niinpä on hänellä siihen täysi vapaus; mutta minulle hän on kuitenkin kuuluva. On turhaa puhetta, että kihlaus sitoisi häntä minuun, tahdon omistaa hänet vain vapaana. Jättäköön hän minut, toinen taistelu alkaa joka tapauksessa, ja tuossa toisessa taistelussa olen minä voittava niin varmasti kuin se oli pelkkää harhanäköä, että hän voitti ensimmäisessä. Mitä enemmän voimaa hänessä on, sitä mieltäkiinnittävämpää minulle. Ensimmäinen taistelu on vapautustaistelu ja se on vain leikkiä, toinen on valloitussota ja se käydään elämästä ja kuolemasta.
Rakastanko Cordeliaa? Kyllä. Vilpittömästi? Kyllä. Uskollisesti? Kyllä — esteettisessä merkityksessä ja sillähän lienee arvonsa silläkin. Mitä olisi tätä tyttöä auttanut, jos hän olisi joutunut uskollisen aviomies-kuhnurin käsiin? Mikä hänestä olisi tullut? Ei mitään. On tapana sanoa, että tarvitaan hitunen muutakin kuin rehellisyyttä tullakseen toimeen maailmassa; minä puolestani sanoisin, että tarvitaan hiukan muutakin kuin uskollisuutta rakastaakseen sellaista tyttöä. Ja minulla on muutakin — minulla on kavaluutta. Ja kuitenkin rakastan häntä uskollisesti. Ankarasti ja huolellisesti valvon itseäni, jotta kaikki se, mikä tuossa tytössä on, koko hänen jumalallisen rikas luontonsa, kehittyisi kukkaansa. Minä olen niitä harvoja, jotka sen voivat tehdä, hän on niitä harvoja, jotka siihen sopivat; emmekö siis sovellu toisillemme?
Teenkö väärin, kun sen sijaan että katsoisin pappiin tarkastelen tuota kaunista kirjailtua nenäliinaa, joka teillä on kädessänne? Teettekö te väärin pitäessänne sitä noin esillä?… Nurkassa on nimi… Charlotte Hahn on siis teidän nimenne? On niin viehättävää näin sattumalta saada tietää naisen nimi. On kuin joku palveleva henki salaperäisellä tavalla tekisi minut tutuksi teidän kanssanne… Vai eikö ole sattuma, että nenäliinanpoimut laskeutuvat siten että minä voin nähdä nimen?… Te olette liikuttunut, te pyyhitte kyynelen silmästänne… Nenäliina riippuu taasen vapaana… Teitä ihmetyttää että katselen teitä enkä pappia. Te tarkastelette nenäliinaa, te huomaatte sen ilmiantaneen nimenne… Sehän on tuiki viaton juttu, on niin helppo saada tietää tytön nimi… Miksi julmistua nenäliinalle, miksi rutistaa se noin kokoon? Miksi suuttua sille? Miksi suuttua minulle? Kuulkaa mitä pappi sanoo: "Älköön kukaan saattako ihmistä kiusaukseen; hänkin, joka sen tietämättään tekee, on vastuunalainen, on syyllinen toisen edessä, jolle hän voi vikansa korvata vain entistä suuremmalla hyvyydellä"… Nyt hän sanoi aamenensa, kirkonoven ulkopuolella uskallatte kyllä antaa nenäliinanne vapaasti liehua tuulessa… Vai oletteko alkanut pelätä minua? Mitä olen sitten tehnyt?… Olenko tehnyt sellaista, jota ette voi antaa anteeksi, ette voi mieleenne palauttaa — antaaksenne anteeksi?
— — —
Kaksinainen menettelytapa käy välttämättömäksi suhteessani Cordeliaan. Jos yhtenään pakenisin hänen edeltään, voisi tapahtua, että eroottinen elementti hänessä kävisi kovin hataraksi ja löyhäksi, niin ettei syvempi naisellisuus hänessä voisikaan herätä. Hän ei ehkä siinä tapauksessa kykenisi toisen taistelun alettua tekemään vastarintaa. Tosin hän nukkuu voiton päivään saakka, ja niin hänen pitääkin tehdä; mutta toiselta puolen hänet on alinomaa herätettävä. Kun hänestä sitten hetken ajan näyttää kuin hänen voittonsa tahdottaisiin häneltä riistää, on hän havahtuva puolustamaan sitä. Tässä kamppailussa kypsyy hänen naisellisuutensa. Voin käyttää joko sanoja tai kirjeitä häntä kiihottaakseni ja jäähdyttääkseni. Jälkimmäinen keino on kaikin puolin edullisempi. Siten nautin hänen syvimmästä järkytyksestään. Kun hän on saanut kirjeeni, kun sen suloinen myrkky on mennyt vereen, silloin on yksikin sana kylliksi, jos tahtoo saada rakkauden puhkeamaan ilmi. Seuraavassa hetkessä kylmä ironia saa hänet taasen epäilemään, ei kuitenkaan enempää kuin sen verran, että hän yhä vielä tuntee voittaneensa ja tuntee niin vielä suuremmassa määrin saadessaan seuraavan kirjeen. Ironiaa ei olekaan helppo esittää kirjeessä, sillä se mahdollisuus on lähellä, ettei Cordelia sitä siinä ymmärtäisi. Haaveilua voi taasen vain välähdyksittäin ilmentää keskustelussa. Minun persoonallinen läsnäoloni on tekevä mahdottomaksi tunnekiihkon. Kun olen vain kirjeitse läsnä, hän voi helposti kestää läsnäoloni, hän vaihtaa minut eräässä merkityksessä yleisempään olentoon, joka elää hänen rakkaudessaan. Kirjeessä voi niinikään ottaa itselleen suuremman vapauden, kirjeessä voin hyvin heittäytyä hänen jalkoihinsa jne., seikka, joka näyttäisi varsin hullunkuriselta, jos sen todellisuudessa tekisin ja joka saisi illuusion särkymään. Tämän minun kaksinaisen menettelyni vastakkaisuus on synnyttävä ja kehittävä, vahvistava ja vakauttava rakkautta hänessä, sanalla sanoen koetteleva sitä. —