Edvardin katkeruus on rajaton. Hän antaa partansa kasvaa ja on ripustanut mustan pukunsa naulaan, mikä on jo paljon. Hän tahtoo puhua Cordelian kanssa, tahtoo paljastaa hänelle ilkeän mieleni. Siitä on tuleva tärisyttävä kohtaus. Edvard parta ajamattomana ja huolimattomasti pukeutuneena puhumassa kovalla äänellä Cordelian kanssa. Kunpa hän vain ei säikäyttäisi minua pitkine partoineen. Turhaan koetan saada hänet järkiinsä, selitän, että täti on saanut aikaan kihlauksen, että Cordelialla kenties vielä on tunteita häntä kohtaan, että olen valmis väistymään takaisin, jos hän vain voi valloittaa itselleen tytön. Silmänräpäyksen ajan hän jo epäröi, eikö hänen pitäisi antaa leikata partansa uudella tavalla, ostaa uusi musta puku, seuraavassa hetkessä hän taasen suun täydeltä soimaa minua. Teen kaikkeni pysyäkseni hyvissä väleissä hänen kanssaan. Kuinka vihoissaan hän minulle lieneekin, tiedän kuitenkin, ettei hän ota askeltakaan kysymättä minulta neuvoa, hän ei ole unohtanut mitä hyötyä hänellä on ollut minusta puolestapuhujana. Ja miksi riistäisin häneltä viimeisen toivon, miksi rikkoisin välini hänen kanssaan? Hän on hyvä ihminen — ja kuka tietää mitä aika vielä kantaa kohdussaan.
Nyt on minun toiselta puolen toimittava niin, että kihlaukseni purkautuu, siten solmiakseni ihanamman ja merkitsevämmän suhteen Cordeliaan, ja toiselta puolen käytettävä aikani parhaani mukaan iloitakseni kaikesta siitä viehätyksestä, kaikesta siitä ihanuudesta, jolla luonto ylenmäärin on hänet varustanut, iloitakseni siitä, kuitenkin sillä rajoituksella, etten ota mitään etukäteen. Kun sitten olen saanut hänet oppimaan, mitä merkitsee rakastaa ja erikoisesti mitä merkitsee rakastaa minua, raukeaa kihlaus tyhjiin epätäydellisenä muodollisuutena ja hän kuuluu täydellisesti minulle. Muut kihlatut sivuuttavat tämän vaiheen, ja heillä on silloin tiedossa ikävä avioliitto ajassa ja iankaikkisuudessa. Kullakin on makunsa.
Kaikki on vielä ennallaan; mutta tuskin voi kukaan kihloissa oleva olla minua onnellisempi tai kukaan rahanahnas mies, joka on löytänyt kultapalan, minua autuaampi. Olen haltioissani ajatellessani että hän on minun vallassani. Puhdas, viaton naisellisuus, läpikuultava kuin meri ja syvä kuin se, ilman aavistusta rakkaudesta! Nyt on hänen oppiminen mikä mahti rakkaus kuitenkin on. Kuin kuninkaantytär, joka tomusta nostetaan isiensä valtaistuimelle, siten on hänetkin saatettava siihen kuningaskuntaan, johon hän kuuluu. Ja se on tapahtuva minun kauttani; oppiessaan rakastamaan hän oppii rakastamaan minua; kehiteltäessä sääntöä kehittyy asteittain taivutuskaava, ja se olen minä. Tuntiessaan rakkaudessa olevan kaiken merkityksensä hän rakastaa minua, ja kun hän aavistaa oppineensa sen minulta, hän rakastaa minua kaksinverroin. Ajatus ilostani valtaa minut niin, että menetän melkein mieleni tasapainon.
Hänen sielunsa ei ole kuihtunut eikä heikontunut hapuilevan rakkauden epämääräisissä liikutuksissa, seikka joka saa aikaan sen, etteivät monet nuoret tytöt enää koskaan voi rakastaa varmasti, voimakkaasti, kokonaisesti. Heillä on tietoisuudessaan epämääräinen sumukuva, joka on olevinaan ihanne, minkä mukaan todellisuutta mitataan. Sellaisista puolinaisuuksista syntyy vain jotain jonka seurassa voi kristillisesti vaeltaa läpi elämän. — Nyt kun rakkaus hänessä herää, minä saan nähdä hänen sielunsa läpikuultavana ja kuunnella kaikkia hänessä soivia rakkauden kieliä. Minä tarkkailen kuinka hänen rakkautensa on muodostunut ja käyttäydyn sen mukaan; ja samoin kuin jo välittömästi olen mukana siinä sadussa, jonka rakkaus antaa tulvia hänen sydämensä kautta, samoin tulen uudelleen ulkoapäin häntä vastaan niin viettelevänä kuin suinkin. Tyttö rakastaa kuitenkin vain yhden ainoan kerran.
Nyt on minulla siis laillinen oikeus Cordeliaan, minulla on tädin suostumus ja siunaus, ystävien ja sukulaisten onnittelut; sen luulisi jo riittävän. Nyt ovat siis sodan vastukset ohi, nyt alkavat rauhan siunaukset. Kuinka naurettavaa! Ikäänkuin tädin siunaus ja ystävien onnittelut voisivat taata minulle sanan syvemmässä merkityksessä omistusoikeuden Cordeliaan; ikäänkuin rakkaudessa olisi olemassa tuollainen sodan ja rauhan vastakkaisuus ja ikäänkuin se ei, niin kauan kuin se on olemassa, ilmenisi taisteluna, joskin aselaji vaihtelee. Ero on oikeastaan siinä taistellaanko cominus [läheltä] vai eminus [kaukaa]. Mitä täydellisemmin rakkaussuhteessa on kaihdettu lähitaistelua, sitä surullisempaa, sillä sitä mitättömämmäksi käy käsikähmä. Käsikähmään kuuluvat kädenpuristus, kosketus jalalla — jota Ovidius, kuten tunnettua, sekä suosittelee että syvällisellä leikillisyydellä vastustaa — puhumattakaan suudelmasta ja syleilystä. Se joka taistelee eminus voi luottaa ainoastaan silmäänsä; ja kuitenkin hän voi, jos hän on taiteilija, käyttää tätä asettaan taidokkaasti. Hän voi antaa silmänsä viivähtää tytössä sellaisella hellyydellä, joka vaikuttaa tyttöön kuten häneen sattumalta koskettaisiin; hän voi silmällänsä tarttua tyttöön yhtä lujasti kuin pitäisi häntä käsivarsillaan. Yksi virhe tai onnettomuus on kuitenkin tarjolla jos kovin kauan taistelee pitemmän välimatkan päästä, se nimittäin, että sellainen taistelu aina on vain nautinnon symboli, ei nautinto itse. Vasta sille, joka taistelee cominus, saa kaikki täyden merkityksensä. Kun rakkaudessa ei enää ole taistelua, on se sammunut. Minä en ole oikeastaan ensinkään taistellut eminus, matkan päästä, enkä sen tähden nyt ole lopussa vaan vasta alussa, vasta nyt otan aseet esiin. Että hänet omistan, on totta juridisessa ja poroporvarillisessa merkityksessä; mutta siitä ei vielä seuraa mitään. Minulla on paljon puhtaammat käsitykset asiasta. Hän on kihloissa kanssani, se on totta, mutta jos siitä päättelisin, että hän rakastaa minua, se olisi erehdys, sillä hän ei ylipäänsä lainkaan rakasta. Minulla on laillinen omistusoikeus häneen, ja kuitenkaan en häntä omista, samoin kuin toiselta puolen voin hyvin omistaa tytön vaikkei minulla olisi laillista omistusoikeutta häneen.
— — —
Hän istuu sohvassa teepöydän ääressä, minä tuolilla hänen vieressään. Meidän asentomme on kahden rakastavaisen ja kuitenkin siinä on eräänlaista hienotunteisuutta, joka estää liiallisen lähentelemisen. Asento merkitsee tavattoman paljon sille, jolla on silmää sitä tarkkailla. Rakkaudella on monta asemaa, tämä on ensimmäinen. Kuinka kuninkaallisesti luonto on varustanut tämän nuoren tytön; hänen puhtaat, pehmeät muotonsa, hänen syvä, naisellinen viattomuutensa, hänen kirkkaat silmänsä — kaikki hurmaa minut. — Olen tervehtinyt häntä. Hän tuli iloisesti minua vastaan kuten tavallisesti, kuitenkin vähän ujona, vähän epävarmana; kihlauksenhan pitäisi hiukan muuttaa meidän suhdettamme, mutta miten, sitä hän ei tiedä; hän tarttui käteeni, mutta ei kuten ennen hymyillen. Vastasin hänen tervehdykseensä keveällä, melkein huomaamattomalla kädenpuristuksella; olin lempeä ja ystävällinen olematta kuitenkaan eroottinen. — Hän istuu sohvassa teepöydän ääressä, minä tuolilla hänen rinnallaan. Juhlallisuus kirkasti tilannetta, hiljainen aamuvalaistus. Hän on ääneti, mikään ei riko hiljaisuutta. Silmäni liukuvat verkalleen hänen vartalonsa yli, ei himoiten, sillä siihen vaadittaisiin todella julkeutta. Hieno, katoava punastus, nousten ja laskien kuin pilvi seudun yllä, kuvastuu hänen kasvoillaan. Mitä merkitsee tuo punastus? Onko se rakkautta, onko se kaipuuta, toivoa, pelkoa — sillä sydämen väri on punainen? Ei se ole mitään niistä. Hän katsoo ihmetellen, ei minua eikä itseään vaan sisintä sieluaan, hän ikään kuin muuttuu sisällisesti. Tämä hetki vaatii hiljaisuutta, sen tähden ei mikään huomionteko saa sitä häiritä, mikään intohimon purkaus sitä keskeyttää. On kuin en edes olisi läsnä ja kuitenkin on juuri minun läsnäoloni hänen kontemplatiivisen ihmettelynsä ehto. Minun olentoni on sopusoinnussa hänen kanssaan. Sellaisessa tilassa kunnioittaa ja palvelee parhaiten nuorta tyttöä, samoin kuin eräitä jumalia, vaitiololla.
On onni, että minulla on setäni talo. Jos tahtoisin saada nuoren ihmisen inhoamaan tupakkaa, veisin hänet johonkin Regentsenin tupakkahuoneista; kun haluan saada nuoren tytön inhoamaan kihloissaoloa, tarvitsee minun vain tuoda hänet tänne. Samoin kuin ainoastaan räätäleitä tulee räätälien kokoussaliin, tulee tänne pelkkiä kihlautuneita pareja. On kauheata joutua sellaiseen seuraan, enkä voi ihmetellä, että Cordelia käy rauhattomaksi. Kun olemme kokoontuneet en masse, luulen meitä olevan kymmenen paria lukuunottamatta niitä tuttavapiiriimme kuuluvia laumoja, jotka suurten juhlien aikana tulevat pääkaupunkiin. Me kihloissaolevat voimme täällä täysin määrin nauttia kihloissaolemisen iloja. Tuon Cordelian tänne saadakseni hänet inhoamaan noita rakastuneita käsiksikäyntejä, noita lemmensairaiden käsityöläisten mauttomuuksia. Täällä kuulee alinomaa, pitkin iltaa äänen, joka muistuttaa kärpäsläpsän ääntä — ne ovat rakastavaisten suudelmia. Tässä talossa ollaan mitä rakastettavimmalla tavalla ujostelemattomia, ei edes piilouduta nurkkiin, vaan istutaan suuren pyöreän pöydän ympärillä. Minäkin olen kohtelevinani Cordeliaa samalla tavalla. Siinä suhteessa täytyy minun tehdä itselleni väkivaltaa. Olisi todellakin liikuttavaa, jos tuolla tavoin loukkaisin hänen syvää naisellisuuttaan. Sellaisesta syyttäisin itseäni enemmän kuin siitä että petän häntä. Ylipäänsä voin luvata jokaiselle tytölle, joka uskoo itsensä minun huostaani, täydellisesti esteettisen kohtelun, huomioonottaen vain sen, että kerran jätän hänet, mutta sekin kuuluu estetiikkaani, sillä joko pettää tyttö miehen tahi mies tytön. Olisi kylläkin mieltäkiinnittävää, jos voisi saada käsiinsä kirjallisen tilaston, joka satujen, kansanlaulujen ja mytologisten kertomusten perustalla antaisi tietoja siitä, tyttökö useammin on uskoton vaiko mies.
Sitä ajanhukkaa, jonka Cordelia minulle tuottaa, en lainkaan kadu, vaikkei se suinkaan ole pieni. Jokainen kohtaus vaatii toisinaan pitkiä valmisteluja. Koen hänen kanssaan rakkauden synnyn. Itse olen melkein kuin näkymättömänä läsnä istuessani näkyväisenä hänen rinnallaan. Suhteeni Cordeliaan on kuin tanssi, joka oikeastaan on tanssittava kahden, mutta jonka hän tanssii yksin. Minä olen nimittäin se toinen tanssija, vaikkakin näkymättömänä. Hän liikkuu kuin unessa ja kuitenkin hän tanssii toisen kanssa; tuo toinen olen minä; mikäli olen näkyvänä läsnä, olen tuossa tanssissa näkymättömänä, ja mikäli olen näkymättömissä, olen näkyvänä hänen karkelossaan. Liike vaatii vastatanssijan; tyttö kumartuu tuon toisen puoleen, tempaa hänen kätensä, pakenee ja lähestyy taasen. Minä tartun hänen käteensä, minä täydennän hänen ajatuksensa, joka jo on täydennetty itsessään. Hän liikkuu oman sielunsa sävelten tahdissa; minä olen vain alkusyy hänen liikkeeseensä. Minä en ole eroottinen, koska se vain herättäisi hänet hänen unestaan, olen taipuvainen, pehmeä, persoonaton, melkein kuin mieliala.
Mistä kihlatut tavallisesti puhuvat? Mikäli minä tiedän, he kiiruhtavat sijoittamaan toisensa omien perheenjäsentensä ikävään jonoon. Mikä ihme niin ollen jos eroottisuus katoaa. Se, joka ei ymmärrä tehdä rakkautta ehdottomaksi, sellaiseksi, jonka rinnalla kaikki muu häviää mitättömiin, älköön koskaan alentuko rakastumaan, menköönpä naimisiin vaikka kymmenen kertaa. Että minulla on täti, jonka nimi on Mariane, eno, jonka nimi on Christopher, isä, joka on majuri jne., jne. — kaikella tuollaisella ei ole mitään tekemistä rakkauden mysteerin kanssa. Niin, vieläpä asianomaisen mennyt elämäkään ei merkitse mitään. Nuorella tytöllä ei tässä suhteessa tavallisesti olekaan paljon kerrottavaa; jos hänellä jotain on, voi ehkä maksaa vaivan häntä kuunnella, mutta ei rakastaakseen häntä enemmän sen tähden. Minä puolestani en etsi tarinoita, niitä on minulla todellakin kyllin; minä etsin välittömyyttä. Se juuri on iäistä rakkaudessa, että yksilöt vasta sen syttymisestä lähtien ovat toisilleen olemassa.