31. pnä.
Tänään olen kirjoittanut rakkauskirjeen toisen puolesta. Se on aina minulle suuri ilo. Ensiksikin on sangen mielenkiintoista päästä noin läheltä tarkastelemaan tilannetta ja kuitenkin säilyttää oma mukavuutensa. Täyttelen piippuani, saan tietää suhteen laadun ja asianomaisen kirjeet vedetään esiin. Olen aina innolla tutkinut miten nuori tyttö kirjoittaa. Miespoloinen istuu nyt tuossa rakastuneena kuin rotta, lukee ääneen tytön kirjeitä ja minä keskeytän hänet lakonisine huomautuksineni: hän kirjoittaa hyvin, hänellä on tunnetta, makua, varovaisuutta, hän on varmaan rakastunut ennenkin jne. Toiseksi saan tilaisuuden tehdä hyväntyön. Autan kahta nuorta ihmislasta tulemaan yhteen. Nyt minä sen kuittaan. Jokaista onnellista paria vastaan valitsen itselleni yhden uhrin; teen aina kaksi ihmistä onnelliseksi ja korkeintaan yhden onnettomaksi. Olen rehellinen ja luotettava enkä milloinkaan ole pettänyt ketään, joka minuun on luottanut. Pienen pilan voin tietysti itselleni suoda, mutta sehän on luvallista sivuansiota. Ja miksi nautin tätä luottamusta? Sen tähden että osaan latinaa ja hoidan lukujani sekä sen tähden, että pidän omat pikku seikkailuni omana tietonani. Enkö sitten ansaitse tätä luottamusta? Minähän en koskaan käytä sitä väärin.
— — —
2. pnä elokuuta.
Hetki oli tullut. Näin vilahdukselta tädin kadulla, joten tiesin hänen olevan poissa kotoa. Edvard oli tullitoimistossa. Oli sen tähden todennäköistä, että Cordelia oli yksin kotona. Niin olikin asianlaita. Hän istui ompelupöydän ääressä neuloen. Olen perin harvoin käynyt talossa ennen puoltapäivää ja hän hämmästyikin hiukan minut nähdessään. Kohtauksesta oli vähällä sukeutua liiankin liikuttava. Siihen ei Cordelia kuitenkaan olisi ollut syypää, sillä hän suoriutui pian hämmennyksestään, vaan minä itse — sillä huolimatta siitä panssarista, johon olin pukeutunut, tyttö teki minuun tavattoman voimakkaan vaikutuksen. Kuinka suloinen hän olikin sinijuovikkaassa, yksinkertaisen kodikkaassa puvussaan tuore ruusu rinnallaan — tuore ruusunkukka, tyttö oli itse kuin tuore vastapoimittu kukka, niin koskematon ja niin aamuntuore, ja kuka tietääkään missä nuori tyttö viettää yönsä! Minä luulen hänen olevan öisin illuusioitten maassa, josta hän joka aamu palaa takaisin. Siitä hänen nuorekas tuoreutensa. Hän oli niin nuoren ja kuitenkin niin täysinkehittyneen näköinen kuin olisi luonto hellän ja rikkaan äidin tavoin vasta sillä hetkellä laskenut hänet lopullisesti käsistään. Minun oli kuin olisin tullut jäähyväiskohtaukseen todistajaksi, minä näin, kuinka tuo lempeä äiti häntä vielä kerran jäähyväisiksi syleili, minä kuulin hänen sanovan: "Mene nyt ulos maailmaan, lapseni, olen tehnyt kaikki tähtesi, ota tämä suutelo kuin sinetti huulillesi, sinetti, joka vartioi pyhättöä, niin ettei kukaan voi sitä murtaa, ellet itse tahdo, mutta kun oikea on tuleva, olet sinä ymmärtävä häntä." Ja äiti painoi tyttärensä huulille suudelman, suudelman joka ei kuin ihmissuudelma ota mitään, jumalallisen suudelman, joka antaa kaikki, joka antaa tytölle itselleen suudelman mahdin. Ihmeellinen luonto, kuinka oletkin syvämielinen ja salaperäinen: miehelle annat sanan, tytölle suudelman voiman! Tämä äidin suutelo oli hänellä huulillaan, hyvästijätön loisto otsallaan ja iloinen tervehdys silmissään, sen tähden oli hän samalla kertaa niin kotoisen herttaisen näköinen, sillä olihan hän täällä kotonaan, ja niin vieraan näköinen, sillä hän ei vielä tuntenut maailmaa, vaan ainoastaan äitinsä, joka näkymättömänä valvoi hänen luonansa. Hän oli todellakin viehättävä, nuori kuin lapsi ja samalla arvokkaan naisellinen. — Pian olin kuitenkin taasen intohimoton ja tyhmän juhlallinen, kuten sopii silloin kun tahtoo toimittaa jotain tärkeätä niin, ettei se näytä mitään merkitsevän. Joidenkin yleisten huomautuksien jälkeen menin häntä hiukan lähemmäksi ja esitin asiani. Ihmistä, joka puhuu kuin kirja, on perin ikävä kuulla; toisinaan on kuitenkin hyvin tarkoituksenmukaista puhua siten. Kirjalla on nimittäin se merkillinen ominaisuus, että sitä voi tulkita miten tahtoo. Pysyin hyvin varovasti jokapäiväisissä tavaksi tulleissa lausetavoissa. Hän hämmästyi kuten olin odottanutkin, se on kieltämätöntä. Mutta on turhaa koettaa tehdä itselleen selväksi minkä näköinen hän oli. Hän oli paljonmerkitsevän näköinen, melkein kuin vielä valmistumaton, mutta odotettavissa oleva selitysliite kirjaani, selitysliite, joka voi sisältää minkä tulkinnan tahansa. Yksi ainoa sanakin liikaa, ja hän olisi nauranut minulle, yksi ainoa sana, ja hän olisi käynyt tunteelliseksi, yksi ainoa sana, ja hän olisi päässyt livahtamaan käsistäni; mutta yksikään liikanainen sana ei tullut huulilleni, minä pysyin tyhmän juhlallisena määrätyissä kaavoissa. — "Hän oli tuntenut minut niin vähän aikaa", hyvä Jumala, sellaisia vastuksia tapaa vain kihloihinmenon kapealla tiellä, ei rakkauden kukkapoluilla.
Ihmeellistä kylläkin. Kun edellisenä päivänä punnitsin asiaa, olin kohta varma, että hän yllätyksen hetkenä antaisi myöntävän vastauksensa. Siitä näkee, mitä kaikki valmistukset auttavat, asia ei tullut ratkaistuksi niin kuin olin ajatellut, sillä hän ei myöntänyt eikä kieltänyt; hän vetosi tätiin. Minun olisi pitänyt se jo edeltäpäin tietää. Minulla on todellakin onni mukanani, sillä tämä oli vielä parempi tulos.
Täti antaa suostumuksensa, siitä ei minulla koskaan ole ollut pienintäkään epäilystä. Cordelia seuraa hänen neuvoaan. Mitä minun kihloihinmenooni tulee, niin en lainkaan tahdo kehua sitä runolliseksi, se on päinvastoin mitä jokapäiväisin ja poroporvarillisin. Tyttö ei tiedä, pitääkö hänen myöntää vai kieltää; täti myöntää, tyttö perässä, minä otan tytön, hän minut — ja nyt tarina alkaa.
— — —
3. pnä.
Niin olen nyt kihloissa; samoin on Cordeliakin, ja se on kaikki mitä hän asiasta tietää. Jos hänellä olisi ystävätär, jolle hän voisi peittelemättä puhua, sanoisi hän kaiketi: "Mitä tämä kaikki merkitsee, sitä en todellakaan ymmärrä. Hänessä on jotain, joka vetää minua puoleensa, mutta mitä se on, en voi käsittää; hänellä on kummallinen valta minuun, mutta minä en häntä rakasta enkä kenties koskaan tule sitä tekemään; sen sijaan luulen hyvin voivani elää hänen kanssaan yhdessä ja sen tähden myöskin tulla varsin onnelliseksi, sillä hän ei varmaankaan vaadi paljon kun vain henkisessä merkityksessä pysyy hänen rinnallaan." Rakas Cordeliani! ehkä hän vaatiikin enemmän ja sen sijaan vähemmän kestävyyttä. — Kaikista hullunkurisista asioista on kihlaus järjettömin. Avioliitolla on kuitenkin oikeutuksensa, joskin se on minulle epämukava. Kihlaus on puhtaasti inhimillinen keksintö eikä suinkaan keksijälleen kunniaksi. Se ei ole sitä eikä tätä, ja se muistuttaa rakkauttani yhtä vähän kuin se hetale, joka pedellillä on selässään, professorin frakkia. Nyt olen siis tuon kunnianarvoisan joukon jäsen. Silläkin on merkityksensä, sillä totta on mitä Trop sanoo, että vasta kun on itse taiteilija saa oikeuden tuomita toisia taiteilijoita. Ja eikö juuri kihloissa oleva mies ole tavallansa taiteilija?