»Ei, te ette tiedä!» vakuutin taas. »Ja sitäpaitsi… on tämä meidän välillämme!» Otin kardinaalin kirjeen, joka oli pudonnut lattialle.
Hän kääntyi ja kalpeni hiukan. Sitten hän huusi nopeasti:
»Avatkaa se! Avatkaa! Se ei ole suljettu eikä sinetöity.»
Tottelin koneellisesti, kauheasti peloissani siitä, mitä saisin nähdä. Vielä silloinkin kun pidin sitä avoinna edessäni, loin vain pelokkaan silmäyksen kaunismuotoisiin kirjaimiin. Se kuului näin:
»Kuningas näkee hyväksi käskeä, että herra Gil de Berault, joka on sekaantunut valtion asioihin, viipymättä vetäytyy takaisin Cocheforêtin herrastilalle ja pysyy sen alueella, kunnes kuningas armollisesti toisin määrää.
Kardinaali Richelieu.»
Me menimme naimisiin seuraavana päivänä, ja neljätoista päivää myöhemmin olimme Cocheforêtin kellastuneissa metsissä korkeiden vuorten suojassa, suuren kardinaalin, joka oli vielä kerran voittanut vihollisensa, katsellessa kylmäkiskoisesti hymyillen koko maailman tungeksimista vastaanottohuoneessaan. Hänen onnensa nousua kesti kolmetoista vuotta siitä ajasta lukien, ja se päättyi vasta hänen kuollessaan. Sillä maailma oli kokemuksesta viisastunut, ja vielä tällä hetkelläkin on se päivä, jona minä olin yksinäni vastaanotossa, nimeltään »narrien päivä.»