Hän katseli minua hiukan ihmetellen; sitten hän sanoi hymyillen ja lempeästi:
»Se on myöhäistä.»
»Myöhäistä?» huudahdin. »Kuinka niin?»
»Sentähden että… muistatteko, herra de Berault, mitä tienristeyksessä Agenin ulkopuolella kerroitte minulle rakkaustarinastanne? Ettei se voinut saada mitään onnellista loppua? Samasta syystä en minäkään hävennyt kertoa kardinaalille omaani. Nyt se on joka miehen suussa.»
Katselin häntä, hänen seistessään ihan vastapäätä minua. Hänen silmänsä säteilivät kiharaisten hiusten alta, jotka melkein peittivät ne. Hän painoi kasvonsa alas, ja kuitenkin väreili hymy hänen huulillaan.
»Mitä kerroitte hänelle, mademoiselle?» kuiskasin läähättäen.
»Että rakastan», vastasi hän uljaasti ja käänsi kirkkaat silmänsä minuun. »Ja että sentähden en hävennyt kerjätä — vieläpä polvillani.»
Lankesin hänen jalkoihinsa ja tartuin hänen käteensä, ennen kuin viimeinen sana oli kirvonnut hänen huuliltaan. Silmänräpäykseksi unohdin kuninkaan ja kardinaalin, vankilan ja tulevaisuuden, kaikki, kaikki, paitsi että tämä nainen, niin puhdas ja kaunis, kaikessa niin suuresti yläpuolelleni kohonnut, rakasti minua. Silmänräpäykseksi, sanon. Sitten palasi muistini. Minä nousin pystyyn ja irtauduin hänestä äkillisessä tunteitteni vaihdoksessa.
»Te ette tunne minua!» huudahdin. »Te ette tiedä, mitä kaikkea olen tehnyt!»
»Juuri sen tiedän», vastasi hän ja katseli minua ihmettelevästi hymyillen.