»Teidän olisi toki pitänyt ymmärtää, ettemme voineet hylätä teitä tykkänään», vastasi hän nöyrän nuhtelevalla, äänellä, joka liikutti sydäntäni. »Olisimme todellakin käyttäytyneet alhaisesti, jollemme olisi koettaneet pelastaa teitä. Kiitän taivasta, herra de Berault, yrityksen onnistumisesta sikäli, että tuo kummallinen mies on luvannut minulle säästää henkenne. Oletteko tavannut häntä?» jatkoi hän innokkaasti ja sävyltään muuttuen, ja hänen silmänsä laajenivat äkkiä levottomuudesta.
»Olen, mademoiselle», sanoin minä. »Olen tavannut hänet, ja se on totta: hän on lahjottanut minulle henkeni.»
»Ja…?»
»Ja lähettänyt minut vankilaan.»
»Kuinka pitkäksi aikaa?» kuiskasi hän.
»Sitä en tiedä», vastasin minä. »Niin pitkäksi kuin kuningasta miellyttää, pelkään minä.»
Hän värähti.
»Olen kenties tehnyt enemmän vahinkoa kuin hyötyä», mutisi hän itsekseen ja katseli minua surkuttelevasti. »Mutta tein sen hyvässä tarkoituksessa. Kerroin hänelle kaikki, ja kuitenkin olen kenties tuottanut vahinkoa.»
Mutta kuulla hänen soimaavan itseään noin, tehtyään tämän pitkän ja yksinäisen matkan minun pelastuksekseni, voitettuaan vastenmielisyytensä vihollistaan kohtaan ja — siitä olin varma — nöyrryttyään hänen edessään, sitä minun oli mahdoton sietää.
»Vaietkaa, mademoiselle, vaietkaa!» huudahdin kiivaasti. »Te haavoitatte sydäntäni. Te olette tehnyt minut onnelliseksi, ja kuitenkin soisin, että te ette olisi täällä, vaan Cocheforêtissa. Te olette tehnyt puolestani paljoa enemmän kuin olisin voinut toivoa ja sata kertaa enemmän kuin olen ansainnut. Mutta tähän täytyy sen loppua. Olin auttamattomasti mennyttä miestä, ennen kuin tämä tapahtui, ennen kuin olin teitä koskaan nähnyt, ja niin olen vieläkin, en enempää enkä vähempää, enkä minä tahdo, että teidän nimeänne mainitaan minun nimeni yhteydessä täällä Pariisissa. Sentähden — hyvästi. Jumala varjelkoon minua sanomasta enempää teille ja antamasta teidän viipyä täällä, missä joutilaat kielet pian ahdistaisivat teitä.»