»Narreja! Narreja! Narreja!»
Vihdoin hän kohotti katseensa, huomasi minut ja hätkähti.
»Ahaa», sanoi hän, »teidät olin unohtanut. Niin, teillä on onni mukananne, herra de Berault. Eilen oli minulla sadoittain suojatteja, tänään on minulla ainoastaan yksi, eikä minulla ole varaa hirtättää häntä. Mutta mitä vapauteenne tulee — se on aivan toinen asia.»
Tahdoin sanoa jotakin, puolustautua, mutta hän kääntyi nopeasti pöydän luo ja istuutui kirjoittamaan muutamia sanoja paperille. Sitten hän soitti, minun seistessäni hämmästyneenä odotellen.
Mustapukuinen tuli varjostimen taakse.
»Ottakaa tämä kirje ja viekää tämä herra ylempään vartiohuoneeseen», sanoi kardinaali terävästi. »En tahdo kuulla enempää, herra de Berault», jatkoi hän rypistäen kulmiaan ja kohottaen kätensä estämään keskeytystä. »Asia on päätetty. Saatte olla kiitollinen.»
Seuraavassa silmänräpäyksessä olin oven ulkopuolella ihan pyörällä päästäni, ja sydämessäni kiisteli kaksi tunnetta, kiitollisuus ja tyytymättömyys. Mielelläni olisin tahtonut viipyä miettimään asemaani, mutta siihen en saanut aikaa. Totellen oppaani viittausta seurasin häntä usean käytävän läpi, ja kaikkialla tapasin saman äänettömyyden, saman luostarimaisen hiljaisuuden. Nyreänä aprikoidessani lähetettäisiinkö minut Bastiljiin vai Chåteletiin, hän pysähtyi erään oven eteen, pisti kirjeen käteeni, nosti säppiä ja viittasi minua käymään sisälle.
Astuin huoneeseen kummeksuen ja pysähdyin tyrmistyneenä. Edessäni, vasta nousseena tuolilta ja kasvot milloin kalpeina, milloin purppuranpunaisina, seisoi made moiselle de Cocheforêt. Huusin häntä nimeltään.
»Herra de Berault», sanoi hän vapisten. »Te ette odottanut näkevänne minua täällä?»
»En odottanut näkeväni ketään ja kaikkein vähimmin teitä, mademoiselle», vastasin yrittäen koota malttiani.