Kummeksuen vetäydyin syrjään, hänen mennessään varjostimen luo; sitten seurasin häntä. Ensimmäisen oven ulkopuolella, joka oli auki, oli kahdeksan tai yhdeksän henkilöä — hovipoikia, munkki, hovimestari ja muutamia vahteja, jotka odottivat hartaan hiljaisina. Nämä antoivat minulle merkin mennä edellä ja yhtyivät sitten meihin, ja tässä järjestyksessä astelimme ensimmäisen huoneen läpi ja toisen, jossa kirjurit ottivat meidät vastaan kumarruksin. Viimeinen ovi, etuhuoneen, lennähti auki meidän lähestyessämme. Kuului ääniä:
»Tilaa! Tilaa hänen ylhäisyydelleen!»
Me astuimme kahden kumartelevan lakeijarivin välitse ja jouduimme — tyhjään huoneeseen.
Sveitsiläissoturit eivät tienneet minne kääntää katseensa, ja lakeijat vapisivat kiireestä kantapäähän. Mutta kardinaali asteli eteenpäin, näköjään täysin rauhallisena, kunnes oli verkalleen edennyt puolet huoneen pituutta. Silloin hän kääntyi ensin toiselle ja sitten toiselle puolen, naureskellen hiljaa ja ivallisesti.
»Hurskas isä», sanoi hän epäsointuisella äänellään munkille, »mitä sanoo psalmien kirjoittaja? Minusta on tullut kuin pelikaani erämaassa ja niinkuin pöllö autioilla asuinsijoilla.»
Munkki jupisi myöntävän vastauksen.
»Ja eikö ole kirjoitettuna edempänä samassa psalmissa: Ne tulevat hukkumaan, mutta sinä jäät pysyväiseksi?»
»Niin on», vastasi munkki. »Aamen.»
»No, tämä epäilemättä tarkoittaa toista elämää», sanoi kardinaali kylmäkiskoisen heikosti hymyillen. »Me palaamme kuitenkin kirjojemme ääreen ja palvelemme Jumalaa ja kuningasta pienissä asioissa, jollemme suurissa. Tulkaa, hurskas isä, tämä paikka ei ole meille enää sovelias. Vanitas vanitatum — omnia vanitas! Vetäydymme takaisin.»
Ja yhtä juhlallisesti kuin olimme tulleetkin menimme takaisin ensimmäisestä, toisesta ja kolmannesta ovesta, kunnes taas seisoimme kardinaalin hiljaisessa huoneessa, hän, minä ja mustapukuinen, pehmeäjalkainen mies. Hetkeksi näytti Richelieu unohtaneen minut. Hän seisoi mietiskellen lieden ääressä, silmät tähdättyinä pieneen tuleen, joka paloi siinä, vaikka ilma oli lämmin. Kerran kuulin hänen nauravan, ja kahdesti hän virkahti purevan ivallisesti: