»Kuinka käy sitten sen luottamuksen, jota minä osoitin teille, herraseni?» jatkoi hän uhkaavasti ja kumartuen yhä enemmän eteenpäin lävisti minut katseellaan. »Te, joka laverratte luottamuksesta ja uskosta, te, joka saitte pitää henkenne kunniasananne nojalla ja ilman lupaustanne olisitte ollut ruumiina jo enemmän kuin kuukauden ajan, vastatkaa minulle tähän! Kuinka nyt käy sen luottamuksen, jota osoitin teille?»
»Vastaus on hyvin yksinkertainen», sanoin ja kohautin olkapäitäni, — olin saanut tuulahduksen vanhaa itseäni. »Olen täällä, kärsiäkseni rangaistukseni.»
»Ja te luulette, etten tiedä miksi?» vastasi hän ja löi kätensä käsinojaan niin voimakkaasti, että minua hämmästytti. »Sentähden, että olette kuullut valtani olevan lopussa? Sentähden, että olette kuullut minun, joka eilen olin kuninkaan oikea käsi, tänään olevan herpaantunut, kuihtunut ja voimaton? Sentähden, että olette kuullut — — mutta varokaa itseänne! Varokaa itseänne!» jatkoi hän tavattoman kiivaasti ja äänellä, joka muistutti koiran murinaa. »Te ja muut! Varokaa itseänne, sanon minä. Vielä kenties huomaatte erehtyneenne!»
»Niin totta kuin taivas minut tuomitsee», vastasin juhlallisesti, »ei asia ole niin. Ennen kuin saavuin Pariisiin eilen illalla, en tiennyt mitään siitä huhusta. Tulin tänne yhdessä ainoassa tarkoituksessa, nimittäin lunastaakseni takaisin kunniani, luovuttamalla teidän ylhäisyytenne käsiin jälleen sen, mitä annoitte minulle hyvässä uskossa, ja tässä se on.»
Tuokion hän istui vielä samassa asennossa tähystäen minua tiukasti.
Sitten leppyivät hänen kasvonsa hiukan.
»Olkaa hyvä ja soittakaa tuota kelloa», sanoi hän.
Se oli pöydällä vieressäni. Minä kilistin, mustapukuinen pehmeäjalkainen mies tuli sisälle, lipui kardinaalin luo ja pani jonkin paperin hänen käteensä. Kardinaali katsoi siihen, palvelijan seistessä pää nöyrästi kumarassa, ja minun sydämeni sykki rajusti.
»Hyvä on», sanoi hänen ylhäisyytensä hetken vaitiolon jälkeen, joka minusta tuntui loppumattomalta. »Käskekää avata ovet.»
Mies kumarsi syvään ja vetäytyi varjostimen taakse. Kuulin pienen kellon soivan jossakin ulkona hiljaisuudessa, ja nyt kardinaali nousi.
»Seuratkaa minua!» sanoi hän, kummallinen kiilto terävissä silmissään.