»Te olette — mitä?» huudahti hän. Puhuessaan hän nojautui eteenpäin, kädet tuettuina tuolin käsinojiin, ja hänen silmänsä, jotka pienenemistään pienenivät, näyttivät lukevan sieluni sisimmät ajatukset.
»Olen laskenut hänet vapaaksi», toistin tyynesti.
»Ja miksi?» kysyi hän äänellä, joka muistutti viilan rahinaa.
»Sentähden, että vangitsin hänet häpeällisellä tavalla», vastasin. »Sentähden, että olen aatelismies, teidän ylhäisyytenne, ja se tehtävä olisi pitänyt antaa aatelittomalle. Jos välttämättömästi tahdotte tietää sen», jatkoin kärsimättömästi, »niin minä vangitsin hänet väijyen seuraamalla naisen jälkiä ja voittamalla hänen luottamuksensa ja pettämällä sen. Ja mitä pahaa olenkaan elämässäni tehnyt — viimeksi täällä ollessani otitte ystävällisesti muistuttaaksenne minulle osan tekojani — tätä en ole tehnyt milloinkaan ennen enkä teekään!»
»Ja te päästitte hänet vapaaksi?»
»Niin.»
»Sitten kun olitte tuonut hänet Auchiin?»
»Niin.»
»Ja siis pelastanut hänet joutumasta Auchin varusväen päällikön käsiin?»
»Niin», vastasin epätoivoisen välinpitämättömästi.