Astuin varjostimen taakse, ja miten lie ollutkaan, mutta ulkona odottava ihmisjoukko, tyhjä eteissali, jossa vastikään olin seissyt, hiljaisuus, äänettömyys, kaikki tuntui keskittyneen tänne ja antavan miehelle, jonka edessä seisoin, sellaisen arvokkuuden, jollaista hänellä ei ollut milloinkaan ollut minun silmissäni silloin, kun koko maailma tunkeili hänen ovillaan ja ylpeimmätkin liehakoivat häntä houkutellakseen hymyilyn hänen huuliltaan. Hän istui nojatuolissa lieden takasyrjällä, pieni punainen kalotti isossa päässä ja kauniit kädet vielä sylissä. Hieno liinakaulus joka oli käännetty kaavun kaulurin yli, oli aivan sileä, mutta hänen punainen kauhtanansa oli alas asti koristeltu kalliilla pitseillä, ja Pyhän Hengen veljeskunnan tunnus, valkoinen kyyhkynen kultaisella ristillä, loisti hänen rinnassaan. Paperikasojen seassa näin tilavalla pöydällä hänen vieressään miekan ja pistooleja, ja hänen takanaan olevan pienemmän pöydän liinan alta pisti esille pari kannussaappaita. Lähestyessäni hän katseli minua järkähtämättömän tyynenä, ja hänen lempeistä, melkein hyväntahtoisista kasvoistaan koetin turhaan nähdä edellisen yön voimakkaiden mielenliikutusten jälkiä. Aivoihini iski ajatus, että jos tämä mies todellakin (ja sen sain myöhemmin kuulla todeksi) seisoi elämän ja kuoleman ohuella partaveitsenterällä, maallisen mahdin huipun — Ranskan herrana ja Euroopan sovintotuomarina — ja tavallisen yksinkertaisen kuolevaisen nimettömän vähäpätöisyyden vaiheilla, niin hän oli maineensa arvoinen. Hän ei antanut alemmille luonteille tilaisuutta voitonriemuun.
Tätä mietiskelyä oli kestänyt ainoastaan pikku tuokion.
»Vai niin, tulitte viimein takaisin, herra de Berault», sanoi hän ystävällisesti. »Olen odottanut teitä kello yhdeksästä asti.»
»Teidän ylhäisyytenne tiesi siis…?» mutisin.
»Että te tulitte yksinänne ratsastaen Orléansin portista eilen illalla?» vastasi hän, asettaen kätensä ristiin ja luoden minuun selittämättömän silmäyksen. »Kyllä, sen tiesin heti illalla. Ja puhukaamme nyt tehtävästänne. Te olette ollut uskollinen ja uuttera, siitä olen varma. Missä hän on?»
Tuijotin häneen ja seisoin kuin kivettyneenä. Kaikki se kummallisuus, jota olin nähnyt asunnostani lähdettyäni, se odottamaton, mikä minua täällä oli kohdannut, oli jollakin merkillisellä tavalla saanut minut unohtamaan oman asemani, oman vaarani — tähän asti. Mutta hänen kysymyksensä nostatti äkkiä kaikki eteeni, ja minä muistin tilanteeni. Sydämeni paisui, ja nyt ponnistin saadakseni takaisin edes hiukan vanhaa sisuani, mutta toviin en kyennyt virkkamaan sanaakaan.
»No niin», sanoi hän keveästi, ja hymyily pani hänen viiksensä väreilemään, »te ette sano mitään. Te läksitte hänen kanssaan Auchista neljäntenäkolmatta. Sen verran tiedän. Ja eilen tulitte takaisin Pariisiin ilman häntä. Ei suinkaan hän ole karannut teiltä?»
»Ei, teidän ylhäisyytenne», änkytin vastaukseksi.
»No, se on hyvä», vastasi hän ja vaipui takaisin tuolilleen. »Tiesin voivani luottaa teihin. Mutta missä hän on siis? Mihin olette pannut hänet? Hän tietää paljon, ja mitä pikemmin minäkin saan sen tietää, sitä parempi. Tuovatko apulaisenne hänet tänne?»
»Ei, teidän ylhäisyytenne», sopersin huulet kuivina. Hänen hyväntuulisuutensa ja suopeutensa kauhistutti minua. Aavistinhan hyvin, kuinka hirveä muutos oli tulossa ja miten hän raivoaisi kerrottuani totuuden. Mutta minäkö, Gil de Berault, vapisisin yhdenkään ihmisen edessä! Sillä ajatuksella kannustin itseäni. »Ei, teidän ylhäisyytenne», sanoin epätoivon rohkaisemana, »minä en ole tuonut häntä tänne, vaan päinvastoin laskenut hänet vapaaksi.»