Jälkikesä
Niin, suuren kardinaalin vastaanottohuoneessa olin minä yksin odottamassa! Katselin ympäri huonetta, pitkää kapeaa salia, jossa hänen oli joka aamu tapana kävellä sen jälkeen kun oli vastaanottanut arvokkaimmat suojattinsa. Tuijotin hämmentyneenä joka suunnalle. Lavitsat seinien vierillä olivat tyhjät, ikkunakomerot samaten. Sinne tänne sovitetut maalatut ja veistetyt kardinaalihatut, isot R-kirjaimet ja vaakunakilvet katselivat alas tyhjälle lattialle. Pienellä tuolilla peräoven luona istui kuitenkin mustaan puettu mies, joka aivan rauhallisena luki tai oli lukevinaan pientä kirjaa eikä kertaakaan vilkaissut sivulle. Tuollainen hidasverinen, veltto luonne, jollaisia versoo suurten miesten varjossa.
Äkkiä, siinä seistessäni hämmentyneenä ja häpeissäni — sillä minä olin nähnyt vanhan Richelieu-palatsin etuhuoneen niin täyteen sullottuna, että hän tuskin kykeni raivaamaan tietänsä läpi ahdingon — mies löi kirjansa kiinni, nousi pystyyn ja lähestyi minua äänettömästi.
»Herra de Berault?» sanoi hän.
»Niin», vastasin.
»Hänen ylhäisyytensä odottaa teitä. Olkaa hyvä ja seuratkaa minua.»
Tottelin entisestäni yhä enemmän hämmästyneenä. Sillä kuinka voi kardinaali tietää, että minä olin täällä? Miten hän tiesi sen, antaessaan käskyn ottaa minut vastaan? Mutta minulla ei ollut paljoa aikaa sitä ajatella. Me menimme kahden huoneen läpi; toisessa istui joitakuita sihteereitä kirjoittamassa. Sitten pysähdyimme kolmannen oven eteen. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus, sankka kuin veitsellä leikattava. Palvelija koputti, avasi, työnsi verhon syrjään ja antoi minulle sormi huulilla merkin, että voin astua sisään. Minä tein niin ja huomasin seisovani varjostimen takana.
»Onko siellä herra de Berault?» kysyi ohut epäsointuinen ääni.
»On, teidän ylhäisyytenne», vastasin vapisten.
»Astukaa esiin, ystäväiseni, niin saamme puhella.»