Ja muuta nähtävää heillä ei ollutkaan. Pihalla, missä olin toisin aamuin — hovin ollessa Pariisissa — nähnyt paritkymmenet vaunut odottelemassa ja kolme sen vertaa palvelijoita, ei ollut nyt mitään muuta kuin tyhjyyttä, päiväpaistetta ja hiljaisuutta. Vartiovuorolla oleva upseeri kierteli viiksiään ja katseli minua kummastuneena, kun menin hänen ohitseen; porttikäytävässä seisoskelevat palvelijat olivat liiaksi innostuneet keskinäiseen kuiskailuun, voidakseen hoitaa tehtäviään, ja he virnistelivät, kun ilmestyin näkyviin. Mutta voiton vei kaikesta se näky, joka minua kohtasi, kun olin mennyt portaita ylös ja tulin odotushuoneen ovelle. Vahti olisi avannut vastaanottohuoneen oven, mutta eräs hovimestari, joka seisoi vieressä ja supatti parin muun palvelijan kanssa, riensi vastaani ja pidätti minut.
»Mikä on asianne, hyvä herra?» kysyi hän epäluuloisesti; minua ihmetytti, miksi hän ja nuo muut katselivat minua niin kummallisesti.
»Minä olen herra de Berault», vastasin terävästi. »Minulla on pääsyoikeus.»
Hän kumarsi hyvin kohteliaasti.
»Niin, herra de Berault, minulla on kunnia tuntea teidät ulkonäöltä», sanoi hän. »Mutta suokaa anteeksi, onko asiananne tavata hänen ylhäisyyttänsä?»
»Minulla on se tavallinen asia», vastasin nyreästi. »Se josta monet joukossamme saavat elatuksensa… tervehdyksillä käyminen.»
»Mutta… onko teidät kutsuttu tänne, hyvä herra?»
»Ei», vastasin kummeksuen, »tämähän on tavallinen vastaanottoaika.
Minulla on sitäpaitsi vähän erityistä keskustelevaakin hänen kanssaan.»
Mies tarkasteli minua yhä silmäänpistävän neuvottomana. Sitten hän astui syrjään ja antoi vahdille merkin avata oven. Astuin sisälle avopäin ja varma, päättäväinen ilme kasvoillani, valmiina kohtaamaan kaikkien katseet. Mutta jo kynnyksellä tuli salaisuus ilmi. Huone oli tyhjä.
XIV luku