»Niin, teidän armonne», sanoi hän vahvistukseksi jollekin edelliselle huomautukselleen, jota en ollut tarkannut, »ja minä olen kuullut kerrottavan, että hänen viimeksi näyttäytyessään palatsin etuhuoneessa ei yksikään niistä kymmenistä herroista, jotka olivat maanantaina olleet hänen odotushuoneessaan, ollut tahtonut puhella hänen kanssaan. Ne livistivät tiehensä kuin rotat — niin, aivan kuin rotat — kunnes hän jäi ypö yksikseen seisomaan. Ja minä olen nähnyt hänet!» Frison teki suuren liikkeen. »Oi…! Olen nähnyt kuninkaan näyttävän raukalta hänen rinnallaan! Ja entä hänen silmänsä! Niitä en tahtoisi nähdä nyt.»
»Äh, lorua», murahdin, »teille on valehdeltu. Niin typeriä eivät ihmiset ole.»
»Vai niin? No, teidän armonne käsittää sen asian paremmin», vastasi hän vältellen. »Mutta kun liesi on kylmillään, ovat kissat poissa.»
Vakuutin hänelle vielä kerran, että hän oli hupsu. Mutta siitä huolimatta ja kaikkien järkeilyjeni jälkeenkin tunsin mieltäni ahdistavan. Hän oli suuri mies, hän jos kukaan, ja kaikki hylkäsivät hänet; ja minä — no, minulla ei ollut mitään syytä rakastaa häntä. Mutta minä olin ottanut vastaan rahaa häneltä, olin ottanut suorittaakseni häneltä asian ja jättänyt sen silleen. Jos hän kaatui ennen kuin minä parhaimmalla tahdollanikaan ehdin täyttää sitoumukseni hänelle, no niin — sitä parempi minulle. Se oli minun voittoni — sotaonnea, sattuman suosiollisuutta. Mutta jos sitävastoin piilouduin, otin ajan liittolaisekseni ja pysyttelin täällä hänen vielä ollessaan jaloillaan, vaikkakin horjuen, niin kuinka silloin puhdistui kunniani? Mitä arvoa oli silloin niillä suurilla sanoilla, joita olin lausunut mademoisellelle Agenissa? Olisin samanlainen kuin ritariromaanin pelkuriraukka, joka makasi ojassa taistelun riehuessa ja sitten tuli esille kaiken päätyttyä kerskumaan urhoollisuudestaan.
Henki on halukas, mutta liha heikko. Yksi päivä, vuorokausi tai kaksi saattoi tuottaa ratkaisun elämästä ja kuolemasta, rakkaudesta ja kuolemasta, ja minä epäröitsin. Mutta viimein tein päätökseni. Kahdentoista aikaan seuraavana päivänä, sinä aikana, jolloin olisin mennyt saapuville, jollen olisi kuullut näitä uutisia, — sillä hetkellä päätin mennä hänen luokseen, mutta en ennen, sen olin velkaa itselleni. Enkä myöhemminkään, sen olin velkaa hänelle.
Sitten kun olin tästä päässyt selville, läksin aivan tyynesti levolle. Mutta päivän valjetessa heräsin, ja minun oli mitä vaikeinta pysyä hiljaa, kunnes kuulin Frisonin nousseen makuulta. Huusin silloin häntä, saadakseni tietää, kuuluiko mitään uutta, ja makasin odotellen ja kuunnellen, hänen mentyänsä kaupungille tiedustelemaan. Minusta tuntui kuin olisi kokonainen iankaikkisuus kulunut ennen kuin hän palasi.
»No, onko hän matkustanut pois?» kysyin kärsimättömästi kun hän vihdoinkin astui huoneeseen.
Sitä hän ei tietystikään ollut tehnyt. Yhdeksän aikaan lähetin Frisonin uudelleen ulos, samoin kello kymmeneltä ja yhdeltätoista, mutta aina oli tulos sama. Minä olin kuin armahdustaan odottava, joka pälyilee ja kuuntelee sydän kurkussa. Mutta hänen palattuansa viimeiseltä kierrokseltaan lakkasin toivomasta ja pukeuduin huolellisesti. Luultavasti olin kummallisen näköinen, sillä Frison pysäytti minut ovella ja kysyi ilmeisen levottomasti, minne aioin. Työnsin hänet leppeästi syrjään.
»Pelipöytään», sanoin, »tehdäkseni tärkeän heiton.»
Oli kaunis aamu, raikas, päiväpaisteinen ja herttainen, kun astuin kadulle, mutta sitä tuskin huomasinkaan. Kaikki ajatukseni olivat kiintyneet matkani määrään, niin että tuntui olevan vain askel kynnykseltäni Richelieu-hotelliin; tuskin olin jättänyt edellisen, kun jo olin perillä. Nyt, kuten sinä muistettavana iltanakin, jolloin olin astunut kadun yli tihkusateessa ja tähystänyt tuonne pahaa aavistellen, seisoi kaksi tai kolme kardinaalin livereihin puettua lakeijaa toimettomina ison portin ulkopuolella. Lähemmäs tullessani huomasin, että vastapäinen puoli katua pitkin Louvren sivua oli ihan täynnä ihmisiä, joilla ei ollut ajatustakaan tehtäviensä hoitamisesta, vaan seisoivat siinä hiljaisina, loivat syrjäkatseita hotelliin päin ja koettivat olla vain sattumalta ohi menemässä. Heidän äänettömyydessään ja kieroissa katseissaan oli jotakin uhkaavaa. Kun käännyin katsomaan taakseni, päästyäni portista sisälle, huomasin heidän ahmivan minua silmillään.