»Ettekö te ole kuullut sitä?» huudahti hän hämmästyneenä.
»En sanaakaan. Kertokaa se minulle, ystäväiseni.»
»Ettekö ole kuullut, että hänen ylhäisyytensä on joutunut epäsuosioon?»
Tuijotin häneen epäuskoisena.
»En hiiskaustakaan», sanoin sitten. Hän laski padan alas.
»Siinä tapauksessa on tiedän armonne totisesti ollut hyvin pitkällä matkalla», sanoi hän tunteellisesti ja vakuuttavasti. »Sillä sitä on huhuiltu jo viikon ajan tai enemmänkin, ja minä luulin teidän sentähden tulleen takaisin. Viikon? Ei, kenties jo kuukaudenkin. Kuiskaillaan, että se johtuu leskikuningattaresta. Ainakin on varmaa, että hänen käskyjään on peruutettu ja hänen upseereilleen annettu uusia ohjeita. Huhu tietää, että piakkoin solmitaan rauha Espanjan kanssa. Hänen vihollisensa nostavat päätään joka puolella, ja minä olen kuullut, että hän on jo tilannut vaihtohevoset valmiiksi rannikolle asti, voidakseen paeta milloin hyvänsä. Kenties hän on jo lähtenytkin.»
»Mutta entä kuningas!» sanoin ihan ällistyksissäni. »Unohdatte kuninkaan. Niin pian kuin kardinaali puhaltaa sävelen pillistään, tanssii hän… ja muut myöskin!» lisäsin uhkaavasti.
»Kyllä», vastasi Frison innokkaasti. »Se on totta, teidän armonne, mutta kuningas ei tahdo nähdä häntä. Kolmasti kuuluu kardinaali tänään käyneen Luxembourg-palatsissa ja seisoneen kuten kaikki muutkin odotushuoneessa; lienee ollut kerrassaan surkea nähdä häntä siinä tilassa. Mutta hänen majesteettinsa ei suostu ottamaan häntä vastaan. Ja kun hän läksi viimeisen kerran sieltä pois, kerrotaan hänen kasvojensa olleen kuin kuolleen miehen. Niin, hän on suuri mies, herra de Berault, ja me voimme saada huonomman hallitusmiehen. Aateliset eivät pitäneet hänestä, mutta hän oli hyvä kauppiaille ja porvaristolle ja oikeudentuntoinen kaikkia kohtaan.»
»Vaiti, mies! Vaiti, ja anna minun ajatella!» sanoin kovin kuohuksissani. Ja hänen kävellessään edestakaisin valmistamassa illallistani, tulenloimun levitessä ympäri niukasti kalustetun pikku huoneen ja pojan huvitellessa leikkikaluillaan, vaivuin miettimään noita suuria uutisia, ihmetellen nykyistä asemaani ja mitä minun piti tehdä. Aluksi minusta tuntui, ettei minulla ollut mitään muuta tehtävää kuin pysytellä hiljaa. Muutaman tunnin kuluttua voisin nauraa hänelle. Kaikesta päättäen oli onnenarpa kiepahtanut minulle suosiollisesti. Minä olin suorittanut suuren tehtävän, antautunut suureen vaaraan, voittanut naisen rakkauden, ja kaiken tämän jälkeen minun ei tarvinnut kärsiä mitään rangaistusta.
Mutta yksi sana, joka kirposi Frisonin kieleltä hänen häärätessään ympäri, ammentaessaan lientä ja leikatessaan leipää, painui syvästi mieleeni ja samensi tyytyväisyyteni.