»Ei olisi milloinkaan tullut kysymykseenkään, teidän armonne!» vastasi hän. »Olen päinvastoin odottanut teitä.»
»Milloin?» kysyin ihmeissäni. »Tänäänkö?»
»Tänään tai huomenna», vastasi hän seuratessaan minua sisälle ja sulkiessaan oven. »Ensi sanoikseni virkoin kuultuani aamulliset uutiset: Nyt saamme herra de Beraultin tänne takaisin. Teidän armonne suonee anteeksi lapsille», jatkoi hän sipsuttaen edestakaisin ympärilläni, minun asettuessani vanhalle paikalleni kolmijalkaiselle tuolille tulisijan eteen. »Nyt on kylmä ilta, eikä ole tulta pesässä.»
Hänen puuhakkaasti toimittaessaan säilyyn viittani ja satulareppuni, tuli pikku Gil — minä olin ollut kummina hänelle St. Sulpicen kirkossa ja samana päivänä lainannut kymmenen kultarahaa hänen isältään — hyvin ujona esille ja alkoi leikkiä miekankahvan kanssa.
»Vai niin, te odotitte minua takaisin, kun kuulitte uutiset, Frison?» sanoin ja nostin pojan polvelleni.
»Niin odotin, teidän armonne», vastasi hän ja tarkasteli liemipadan sisustaa ennen kuin asetti sen tulelle.
»No, antakaa kuulua, minkälaisia uutisia ne ovat», sanoin kuivakiskoisesti.
»Ne koskevat kardinaalia.»
»Vai niin. Mistä on puhe?»
Hän katsoi minuun ja piteli raskasta pataa käsissään.