»Hän ilmoittaa sen teille», vastasin kuivakiskoisesti, ja hänen katseensa tyynnytti minut jälleen. »Muun muassa, että te olette vapaa. Tästä hetkestä alkaen, herra de Cocheforét, päästän teidät sanastanne ja lähden voittamaan takaisin kunniani. Hyvästi.»
Hän huusi jotakin minun noustessani satulaan, mutta minä en pysähtynyt kuulemaan tai vastaamaan. Kannustin hevostani ja ratsastin tienviitan ohi; edessäni oli nummi, kuivunut, alaston, melkein puuton; takanani oli kaikki, mitä rakastin. Kun olin ratsastanut parisataa syltä, käännyin katsomaan ja näin herra de Cocheforêtin seisovan kuin patsaana, joka kuvastui taivasta vasten, ja tuijottavan jälkeeni mademoisellen liikkumattoman ruumiin yli. Hetken kuluttua katsoin taas. Silloin näin ainoastaan solakan puuristin ja sen alla tumman, muodottoman kasan.
XIII luku
Martinpäivän aatto
Myöhään marraskuun 29 päivän illalla ratsastin Pariisiin Orléansin portin läpi. Tuuli oli luoteinen, ja aurinko laski sakeaan pilvimereen. Ilmassa tuntui olevan sauhua, löyhkää nousi katuojista, ja kaupungin haju ellotti minua; kaikesta sydämestäni kadehdin sitä miestä, joka oli lähes kaksi kuukautta sitten lähtenyt Pariisista tämän saman portin kautta, kasvot etelään käännettyinä ja tiedossaan ratsastus päivä päivältä ja penikulma penikulmalta yli nummien, soiden ja laidunten. Hänellä oli ollut edessään muutaman viikon elämä, vapaus ja raikas ilma, toivo ja epätietoisuus; nyt sitävastoin tulin takaisin tuomion alaisena, ja siinä savuharsossa, joka leijaili lukemattomien kattojen sokkelon päällä, näin oman kohtaloni kammottavan vertauskuvan.
Sillä se on totinen tosi: keski-ikäinen mies ei voi silmänräpäyksessä heittää kaikkia tapojaan ja katsantokantojaan, joita kokemus on hänelle vähitellen tuottanut; hän ei nouse äkkiä kaikkia niitä kovia sääntöjä ja periaatteita vastaan, joita hän on niin kauan noudattanut, — ainakaan hän ei tee sitä vapisematta ja epäilyksittä, ilman sisällisiä taisteluja ja pahoja aavistuksia. Vähintään kymmeneen kertaan tein itselleni Loiren ja Pariisin välillä sen kysymyksen, mitä kunnia oli ja mitä iloa se saattaa minulle tuottaa silloin, kun makaan maatumassa ja unohdettuna — enkö vain ollut virvatulta tavoittamassa ja eikö se tunnoton mies, jonka luokse olin palaamassa, olisi ensimmäinen nauramaan typeryydelleni.
Oli melkein pimeä, kun ratsastin sillan yli ja alakuloisena läksin Savonnie-kadulle. Pantuani hevoseni talliin otin satularepun ja pistoolihuotrat ja kiipesin ylös portaita vanhan isäntäni luo — johtuu mieleeni, että paikka tuntui minusta käyneen kummallisen ahtaaksi, viheliäiseksi ja haisevaksi minun poissaollessani — ja koputin. Sen avasi heti pikku räätäli itse. Hän levitti kätensä ja levitti silmänsä selälleen, nähdessään minut.
»Kautta pyhän Genevièven!» huudahti hän. »Eikö siinä olekin herra de
Berault!»
»Kyllä on.»
Pitkän yksinäisen matkani jälkeen tunsin itseni hiukan liikutetuksi huomatessani hänen niin ilahtuvan minut nähdessään, vaikken milloinkaan ollut tehnyt hänelle mitään sen suurempaa palvelusta kun silloin tällöin puhellut toverillisesti hänen kanssaan ja lainaillut hänen rahojaan. »Näytätte hämmästyneeltä, ystäväiseni», jatkoin, kun hän vetäytyi syrjään, laskeakseen minut sisälle. »Voin vannoa, että olette pantannut kapistukseni ja vuokrannut huoneeni pois, senkin veijari!»