»Mutta minkätähden?» huudahti hän kiivaasti.
»Sentähden, että minä tästä päivästä alkaen tahtoisin ruveta kunnialliseksi», vastasin matalalla äänellä. »Mutta minä en tahdo olla jalomielinen toisen kustannuksella. Minun täytyy palata sinne, mistä olen tullutkin.»
»Châteletiin?» kuiskasi hän.
»Niin, mademoiselle. Châteletiin.»
Hän koetti kouristuneesti kohottaa naamiotaan.
»En voi oikein hyvin», änkytti hän, »en voi hengittää.»
Ja hän alkoi huojua niin rajusti satulassa, että hyppäsin ratsailta, riensin hänen hevosensa pään eteen ja ennätin juuri parahiksi ottamaan hänet vastaan, kun hän putosi. Hän ei ollut vielä aivan tiedottomana, sillä tukiessani häntä hän huusi:
»Älkää koskeko minuun! Älkää koskeko minuun! Minä kuolen häpeästä.»
Mutta puhuessaan hän tarttui minuun kiinni. Minä en ollut kuullut väärin, ja hänen sanansa tekivät minut onnelliseksi. Sitten kannoin hänet ruohopenkereelle ja laskin hänet siihen, juuri kun herra de Cocheforêt karautti paikalle. Hän hyppäsi salamoivin silmin alas hevosen selästä.
»Mitä tämä on?» huusi hän. »Mitä olette sanonut hänelle, kunnoton?»