»Niin, niin», vastasi hän tehden kiihkeän liikkeen. »Miksi ette sanonut minulle tätä? Miksi ette tunnustanut minulle, vaikkapa viimeisessä hetkessä? Minä… mutta ei sanaakaan enää!» jatkoi hän valittavalla äänellä ja koetti hoputtaa hevostaan eteenpäin. »Minä olen kuullut kylliksi. Te haavoitatte sydäntäni, herra de Berault. Vastedes rukoilen Jumalalta voimaa antamaan teille anteeksi.»
»Mutta te ette ole kuunnellut minua loppuun», sanoin kiihkeästi.
»En tahdo kuulla enempää», vastasi hän, turhaan yrittäen saada ääntänsä vakaaksi. »Mitä hyvää siitä olisi? Voinko sanoa enempää kuin olen sanonut? Tai luuletteko, että minä voin antaa anteeksi nyt — hänen ollessaan takanamme, kulkemassa kuolemaansa kohden? Oi, ei, ei!» jatkoi hän. »Jättäkää minut! Minä pyydän teitä jättämään minut rauhaan. En voi hyvin.»
Hän heittäysi niin sanoessaan eteenpäin hevosensa kaulalle ja alkoi itkeä niin rajusti, että kyyneleet kierivät esille naamion alta ja kimmelsivät kuin kastehelmet kuutamossa, ja nyyhkytykset puistuttivat häntä niin voimakkaasti, että luulin hänen putoavan. Ojensin vaistomaisesti käteni auttaakseni häntä, mutta hän väistyi. »Ei», läähätti hän, »älkää koskeko minuun! Meidän välillämme on liian paljon!»
»Välillemme täytyy vielä yhden lisän tulla», vastasin lujasti. »Teidän on kuunneltava minua vielä hetkinen, vaikka vastoin tahtoannekin, sen rakkauden tähden, jota tunnette veljeänne kohtaan. Vielä on yksi tie minulle avoinna pelastaakseni kunniani, ja viime aikoina olen päättänyt valita sen tien. Tänään, sen sanon kiitollisesti, voin siten menetellä ilomielin, vaikken ilman kaipausta, päättävästi, vaikken kevein tuntein. Mademoiselle», jatkoin vakavasti, enkä silloin tuntenut ollenkaan sitä voitoniloa, sitä ylpeyteni tyydytystä, jota olin odottanut kokevani, vaan ainoastaan iloa siitä ilosta, jota sain hänelle toimittaa, »minä kiitän Jumalaa, että vallassani on vielä peruuttaa se, mitä olen tehnyt, että vielä voin palata sen luo, joka minut lähetti, ja sanoa hänelle muuttaneeni mieltä ja tahtovani kantaa oman taakkani ja kärsiä rangaistukseni.»
Me olimme noin sadan askeleen päässä mäen laelta ja tienviitasta. Hän huudahti kiihkeästi, ettei hän ollut ymmärtänyt minua. »Mitä äsken… sanoittekaan?» sopersi hän. »Minä en kuullut…» Ja hän alkoi hypistellä naamion sidenauhoja.
»Ainoastaan sen, mademoiselle», vastasin leppeästi, »että minä annan veljellenne takaisin hänen kunniasanansa. Tästä hetkestä asti hän on vapaa menemään minne tahansa haluaa. Tässä, missä nyt olemme, on neljän tien risteys. Oikeanpuolinen vie Montaubaniin, missä teillä varmaan on ystäviä, jotka voivat antaa teille turvapaikan joksikin aikaa. Vasemmanpuolinen vie Bordeauxiin, missä voitte nousta laivaan, jos haluatte. Sanalla sanoen, mademoiselle», jatkoin, ja ääneni petti hiukan nyt lopulla, »minä toivon, että huolenne ovat nyt lopussa.»
Hän käänsi kasvonsa minuun — me olimme molemmat pysähtyneet — ja nyki naamion nauhoja. Mutta hänen vapisevat kätensä olivat vetäneet ne umpisolmuun; hän antoi käden vaipua ja huudahti epätoivoisena:
»Mutta te? Te?» Hänen äänensä oli niin muuttunut, että tuskin tunsin sitä. »Mitä te aiotte tehdä? Minä en käsitä teitä, hyvä herra.»
»On kolmas tie», vastasin minä. »Se vie Pariisiin. Se on minun tieni, mademoiselle. Me eroamme tässä.»