»Säästäkää minut sitä kuulemasta, hyvä herra», sanoi hän kylmäkiskoisen halveksivasti. »Myönnän ennakolta oikeaksi kaikki, mitä sanotte.»
»No niin», jatkoin kuitenkin tyynesti, »olipa hän millainen olikin, hän taisteli eräänä päivänä kardinaalin julistuksesta huolimatta muutaman englantilaisen kanssa St. Jacques-kirkon takana. Englantilaisella oli suosijoita, mainitsemallani miehellä ei ainuttakaan, eikä hänen nimensä kuulunut loistavien joukkoon; hänet vangittiin, vietiin Châteletiin, tuomittiin kuolemaan ja jätettiin kahdeksi päiväksi kuolonajatuksiinsa. Viimein tehtiin hänelle ehdotus. Jos hän tahtoi etsiä ja toimittaa kiinni toisen miehen, maanpakolaisen, jonka päästä oli luvattu palkinto, pääsisi hän itse vapaaksi.»
Vaikenin hetkeksi ja hengähdin syvään. Sitten jatkoin verkalleen, katse tähdättynä etäisyyteen, ei häneen:
»Mademoiselle, nyt tuntuu helpolta sanoa, kumpainen menettelytapa hänen olisi ollut valittava. Tuntuu vaikealta enää havaita lieventäviä asianhaaroja. Mutta yhden seikan tahdon huomauttaa hänen puolustuksekseen. Se tehtävä, jota hänelle tarjottiin, oli hyvin vaarallinen — hän tiesi, että hän pani henkensä alttiiksi, vieraan miehen takia. Ja vielä yksi seikka: hän voitti aikaa. Maanpakolaisen saattoi joku toinen vangita, kenties surmata… mutta siitä kylliksi, mademoiselle, me tiedämme, minkä vastauksen mies antoi. Hän valitsi vähemmin jalon menettelytavan ja kunniasanalla sitoutuneena varustettiin hänet rahalla ja laskettiin vapaaksi, — vapaaksi sillä ehdolla, että hän vangitsee tuon toisen.» Vaikenin taas, mutta en uskaltanut katsoa häneen, ja hetken vaitiolon jälkeen jatkoin jälleen:
»Kertomuksen jälkiosasta tunnette katkelman, mademoiselle, mutta ette kaikkea. No niin, mies lähti yksinäiseen kylään ja suureen vaaraan, ja hän hankki vaikka — sen Jumala tietää — alhaisella tavalla, pääsyn uhrinsa kotiin. Mutta kun hän oli sinne kerran päässyt, alkoivat hänen voimansa pettää. Jos hän olisi tavannut miehisen vartion linnassa, olisi hän ehkä täyttänyt tehtävänsä suuremmitta tunnonvaivoitta. Mutta hän kohtasi siellä ainoastaan kaksi avutonta, jaloa naista, ja sanon vielä kerran, että ensimmäisestä hetkestä alkaen hän tunsi vastenmielisyyttä tehtäväänsä kohtaan, johon kova onni oli hänet pakottanut. Hän pysyi siinä kuitenkin. Hän oli antanut sanansa, ja yhtä sukuominaisuutta vastaan se mies ei ollut milloinkaan rikkonut, nimittäin uskollisuutta omaa puoluettansa kohtaan — sitä miestä kohtaan, jonka palkkaama hän oli. Mutta hän ajoi asiaansa vain puoliväkisin ja hyvin onnettomana, uskokaa tai älkää, toisinaan häpeän masentamana. Mutta vähitellen, melkein vastoin hänen tahtoaan, kehittyi murhenäytelmä hänen silmiensä edessä, kunnes hänen lannistumiseensa tarvittiin enää yksi vaikutin.»
Katsoin mademoiselleen ja vapisin. Mutta hänen kasvonsa olivat kääntyneet toisaanne, enkä voinut päätellä mitään hänen asennostaan. Niinpä jatkoin:
»Älkää käsittäkö minua väärin, älkää käsittäkö väärin, mitä nyt aion sanoa. Tämä ei ole rakkaustarina, eikä se voi saada sellaista ratkaisua kuin romaanikirjailijat käyttävät lopettaessaan kertomuksensa. Mutta minun täytyy mainita että tämä mies, joka oli melkein puolet iästään elänyt kapakoissa, majataloissa ja pelipöytäin ääressä, oli ensi kerran moneen vuoteen tavannut jalon naisen, ja hänen hyvyytensä paisteessa ja uhrautuvaisuudessa oppi mies näkemään, millainen hänen oma elämänsä oli tähän asti ollut ja miltä hänen tehtävänsä oikea puoli näytti. Minä luulen — jopa tiedän», jatkoin, »että hänen häpeäntunteensa satakertaisesti lisääntyi, kun hän viimein sai selville salaisuuden, jota oli tullut tiedustamaan, kuullen sen juuri saman naisen huulilta ja sillä tavalla, ettei hän olisi ansainnut paikkaa edes kadotuksessa, jollei hän olisi hävennyt. Mutta samalla tiedän, että se nainen yhdessä suhteessa tuomitsi häntä väärin. Hän luuli — ja hänellä oli syytä luulla — että samalla hetkellä kun mies sai kuulla hänen salaisuutensa, hän meni ulos, sulkematta ovea perässään, ja käytti tietoa hyväkseen. Mutta todellinen asianlaita oli sellainen, että kun hänen sanansa vielä soivat miehen korvissa, sai hän tietää, että toiset olivat keksineet salaisuuden, ja ellei hän olisi silmänräpäyksessä rientänyt ulos ja tehnyt mitä teki ja ehtinyt ennen heitä, niin herra de Cocheforêt olisi joutunut toisten vangiksi.»
Mademoiselle keskeytti pitkällisen äänettömyytensä niin äkkiä, että hänen hevosensa hätkähti.
»Voi jospa niin olisi käynyt!» äännähti hän.
»Hän joutunut toisten vangiksi?» huudahdin hämmästyneenä, ja nyt oli teeskennelty tyyneyteni lopussa.