»Pidättekö hänestä?» sanoin käheästi ja tylysti. Hänen tuima sävynsä oli tarttunut minuun.
Hän ei vastannut.
»Jos pidätte, niin teidän tulee antaa minun puhua. Evätkää vielä kerran, mademoiselle — en minäkään ole muuta kuin ihminen — niin jätän teidät rauhaan. Mutta te kadutte sitä vielä koko ikänne.»
Viisaampi olisi minun ollut aloittaa siltä taholta alunpitäen. Hän voihkaisi tahtomattaan, laski päänsä riipuksiin ja näytti vaipuvan kokoon. Yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä hänen ylpeytensä oli tyyten hävinnyt.
»Minä kuuntelen teitä», kuiskasi hän.
»Jos suvaitsette, niin ratsastamme eteenpäin», sano käyttäen hyväkseni menestystä, jonka olin saavuttanut. »Teidän ei tarvitse pelätä. Veljenne tulee takanamme.»
Tartuin ohjaksiin ja käänsin hänen hevosensa, ja hän salli sen vastustamatta. Seuraavassa hetkessä ratsastimme eteenpäin pitkin silmänkantamattomiin ulottuvaa suoraa tietä. Kunnaalla, jolle se päättyi, näin viitan — kaksi epäselvää mustaa viivaa taivasta vasten kuvastumassa. Sinne saavuttuamme pidätin vaistomaisesti hevoseni ja annoin sen kävellä hitaammin.
»No, hyvä herra?» sanoi hän kärsimättömästi. Ja hänen koko ruumiinsa vapisi kuin häntä olisi palellut.
»Minulla on tarina kerrottavana teille, mademoiselle», vastasin minä. »Voin teistä tuntua liian perinpohjaiselta, mutta minä vakuutan, että mielenkiintonne herää ennen kuin olen lopettanut. Kaksi kuukautta sitten asui Pariisissa muuan mies — huono ihminen kenties, joka tapauksessa pidettiin häntä yleensä paatuneena, — oudon maineen saanut mies.»
Hän käännähti minuun päin, ja hänen silmänsä loistivat naamion läpi.