»Mieluummin haparoitsen pimeässä», vastasi hän, ja hänen sävynsä oli sanoja julmempi.
»Mutta, mademoiselle», jatkoin hellittämättä, sillä minä en tahtonut menettää rohkeuttani, »sanoitte minulle eräänä päivänä hiljakkoin, että te ette milloinkaan tuomitsisi minua liian pikaisesti.»
»Teidän tekonne tuomitsevat teidät, enkä minä», vastasi hän kylmäkiskoisesti. »Minä en ole kylliksi samalla tasolla teidän kanssanne, voidakseni tuomita teitä — Jumalan kiitos.»
Minua puistatti, vaikka olin päivänpaisteessa.
»Mutta te olette kerran ennen ajatellut samalla tavalla», huudahdin hetken vaitiolon jälkeen, »ja kuitenkin huomasitte jälkeenpäin erehtyneenne. Sellainen hairahdus voi uudistua toistekin, mademoiselle.»
»Mahdotonta», sanoi hän.
Se koski minuun.
»Ei», huudahdin minä, »se ei ole mahdotonta. Te olette mahdoton. Te itse olette sydämetön, mademoiselle. Minä olen näiden kolmen päivän kuluessa tehnyt paljon keventääkseni asemaanne; nyt pyydän teitä tekemään jotakin vastalahjaksi, mikä ei maksa teille mitään.»
»Vai ei?» vastasi hän pitkäveteisesti; hän katsoi minuun, ja hänen äänensä ja silmäyksensä vihloivat minua kuin veitsi. »Vai ei? Luuletteko, herraseni, ettei minulle maksa mitään itsekunnioitukseni menetys, jonka minulle tuottaa jok'ainoan sanan vaihtaminen kanssanne? Luuletteko, ettei minulle ole raskasta olla täällä, kun tunnen häväistystä joka katseesta, jonka luotte minuun, kun jokainen henkäisy teidän läheisyydessänne tahraa minua? Eikö se ole mitään?» jatkoi hän katkerasti ivaten. »Se on jotakin! Mutta sen merkitystä en usko teidän milloinkaan ymmärtävän.»
Istuin satulassa hetken aikaa hämilläni ja tuskasta vapisten. Kovaa oli ollut tuntea, että hän vihasi ja inhosi minua, ja tietää, että se luottamus, jota hän oli alkanut tuntea minua kohtaan, oli muuttunut kammoksi. Mutta vielä vaikeampi oli kuunnella hänen säälimättömiä sanojaan, punastua ja kalveta hänen herjaavan kielensä vitsomana. Toviin en voinut saada sanaakaan suustani. Sitten viittasin herra de Cocheforêtiin.