»Niin, minä en ole aivan niin tyhmä kuin te luulette!» huudahti hän vihasta säihkyvin katsein. »Minulla on silmät nähdäkseni.»
»Olkaa siis hyvä ja kuulkaa korvillanne», vastasin kuivakiskoisesti. »Vain hetkinen. Ja uskokaa minua, kun sanon, ettei minulla ole koskaan hetkeksikään ollut sellaista kauppaa mielessäni. Tahdon ainoastaan puhella hänen kanssaan. Minulla ei ole mitään pyytämistä häneltä, en halua häneltä mitään, en suosionosoitusta tai muutakaan. Sen, mitä sanon hänelle, hän kertoo epäilemättä teille. Mitä pahaa voisin tehdä hänelle täällä tiellä ja teidän näkyvissänne?»
Hän silmäili minua synkin katsein, vielä punaisena kasvoiltaan ja epäluuloisena.
»Mitä aioitte sanoa hänelle?» kysyi hän tiukasti. Hän ei ollut lainkaan kaltaisensa. Hänen kevyt, iloinen huolettomuutensa oli kerrassaan kadonnut.
»Te tiedätte, mitä en aio hänelle sanoa, herra de Cocheforét», vastasin minä. »Sen pitäisi riittää.»
Hän tähysteli minua hetkisen, vielä tyytymättömänä. Sitten hän sanaakaan hiiskumatta viittasi minua ratsastamaan sisarensa luokse.
Mademoiselle oli pysäyttänyt hevosensa vähän matkan päähän meistä, varmaankin ihmetellen, mitä oli tekeillä. Minä ratsastin hänen luokseen. Hänellä oli naamio yllä, niin etten voinut nähdä hänen kasvojensa ilmettä, lähestyessäni häntä, mutta se tapa, kuinka hän käänsi hevosensa pään veljeänsä kohti ja katseli ohitseni, puhui selvää kieltä. Silloin tuntui äkkiä kuin maa huojuisi jalkaini alla. Vapisten paljastin pääni hänen edessään.
»Mademoiselle», sanoin hiljaa, »suotteko minulle kunnian seurata teitä pikku matkan eteenpäin?»
»Miksi niin?» vastasi hän, eikä varmaan kukaan nainen ole puhunut kellekään miehelle niin jäätävällä äänellä.
»Siksi, että haluan selittää teille eräitä asioita, joita ette ymmärrä.»