»Niin.»
»Voittehan kertoa sen minulle», vastasi hän epäluuloisesti. »Minä takaan, että mademoisellen ei tee mieli…»
»Tavata tai puhutella minua? Ei, sen kyllä käsitän», sanoin minä.
»Mutta tahdon kumminkin puhella hänen kanssaan.»
»Olkoon menneeksi, voitte puhutella häntä minun läsnäollessani», vastasi hän tuikeasti. »Jollette mitään muuta halua, niin voimme ratsastaa hänen luokseen.» Hän liikahti kuin toteuttaakseen esityksensä.
»Siihen en tyydy, herra de Cocheforêt», sanoin heti päättävästi ja pidätin häntä. »Minä pyydän teitä: olkaa hiukan myöntyväisempi! Pyydän ihan vähäpätöistä etua, mutta samalla vakuutan, että jollei mademoiselle suostu toivomukseeni, hän joutuu sitä katumaan koko ikänsä.»
Ylimyksen kasvot synkistyivät yhä enemmän.
»Suuria sanoja», sanoi hän pisteliäästi nauraen, »mutta minä luulen ne ymmärtäväni.» Sitten hän kirosi ja huudahti kiivaasti: »Mutta minä en salli sitä! Minä en ole ollut sokea, herra de Berault, ja käsitän aikeenne. Mutta minä en salli sitä. En tahdo kuulla mistään sellaisesta Juudas-kaupasta. Luuletteko, että voisin sallia sen ja sitten katsoa ihmisiä silmiin?»
»En tiedä, mitä tarkoitatte», sanoin vaivoin hilliten itseni. Olisin voinut lyödä sitä narria.
»Mutta minä tiedän, mitä te tarkoitatte», vastasi hän pidätellen raivostustaan. »Te tarkoitatte, että hän möisi itsensä… möisi itsensä teille, pelastaakseen minut. Ja te vaaditte minua seisomaan vieressä katsomassa kauppaa. Ei, hyvä herra, ei milloinkaan! Ei milloinkaan, vaikka joudunkin teilattavaksi. Minä tahdon kuolla kuten ylimys, jos olenkin elänyt niinkuin narri.»
»Luulen teidän tekevän tuon kuten olette toisenkin tehnyt», vastasin suunniltani katkeroittuneena. Ja kuitenkin ihailin häntä.