Tuo kukkula oli etelään matkustaessani erityisesti jäänyt mieleeni, kenties siitä syystä, että minulle sieltä aukeni ensimmäinen laaja näköala yli Garonnen laakson, jolloin olin tuntenut olevani ikäänkuin sen maan kynnyksellä, missä minun tuli suorittaa tehtäväni. Se oli saanut minulle erityisen merkityksen, niin että pidin sen alastonta lakea tienviittoineen ja -risteyksineen Pariisin ensimmäisenä ulkovartiona, ensimmäisenä merkkinä siitä, että nyt olin palaamassa vanhaan elämääni.
Kaksi päivää olin nyt odottanut nähdäkseni tämän kukkulan. Se sopi oivallisesti siihen, mitä minulla oli mielessäni. Tämä tienviitta teineen, jotka kääntyivät pohjoiseen, etelään, itään ja länteen — saattoiko olla soveliaampaa kohtaus- ja eroamispaikkaa?
Me saavuimme mäen alle kello yhdentoista vaiheilla, herra de Cocheforêt, mademoiselle ja minä. Järjestys oli päinvastainen kuin eilen, ja minä ratsastin etumaisena; toiset tulivat verkalleen perässä. Pysähdyin mäen juurella, annoin mademoisellen ratsastaa ohi ja pysäytin viittauksella herra de Cocheforêtin.
»Olkaa hyvä ja viivähtäkää hiukan», sanoin hänelle. »Pyydän teiltä suosionosoitusta.»
Hän katsoi minuun hiukan ylpeästi ja silmissään leimahdus, joka osoitti, kuinka kahle vähitellen syöpyi hänelle lihaan. Hän oli aamiaiselta lähtenyt reippaana kuin sulhanen, mutta sittemmin oli hänen rohkeutensa lannistunut, ja nyt hänen oli kovin vaikea hillitä kärsimättömyyttään.
»Minulta?» sanoi hän katkerasti. »Mikä se on?»
»Haluan puhua mademoisellen kanssa muutaman sanan — kahden kesken», selitin hänelle.
»Kahden kesken?» huudahti hän kummastuneena.
»Niin», vastasin epäröimättä, vaikka hänen kasvonsa synkistyivät.
»Voitte muuten kaiken aikaa pysytellä kyllin lähellä, jos haluatte.
Mutta minulla on omat syyni tahtoakseni ratsastaa vähän matkaa
mademoisellen kanssa.»
»Kertoaksenne hänelle jotakin?»