»Herra kardinaali.»
»En kysynyt kuka», sanoi hän kuivasti. »Kysyin mikä. Teillä ei ollut vihaa minua vastaan?»
»Ei.»
»Te ette tuntenut minua?»
»En.»
»Mikä kumma teidät siis sai niin tekemään? Lempo soikoon, hyvä herra», jatkoi hän kiivaasti ja avomielisempään tapaan kuin oli ennen käyttänyt, »luonto ei ole ikinä aikonut teistä pyöveliä. Mikä olikaan siis syynä?»
Minä nousin seisaalle. Oli hyvin myöhä, huone oli tyhjä ja tuli sammumaisillaan.
»Sen sanon teille — huomenna», lupasin. »Silloin on minulla jotakin sanomista teille, ja se kuuluu siihen myöskin.»
Hän katsoi minuun hyvin kummastuneena ja hiukan epäluuloisesti. Mutta silloin huusin valoa ja keskeytin hänen kyselynsä menemällä heti levolle. Aamulla emme tavanneet toisiamme ennen kuin oli aika lähteä matkalle.
Ken tuntee eteläisen tien Ageniin asti ja tietää kuinka viinitarhat kaupungin pohjoispuolella kohoavat pengerminä, toinen punainen maakerros toisen päällä, vihreinä kesällä, mutta karuina ja kivisinä syysmyöhällä, muistaa, kenties erään paikan, missä tie noin kahden lieuen päässä kaupungista luikertaa ylös jyrkkää mäkeä. Mäen laella on neljän tien risteys, ja taivasta vasten kohoaa tienviitta, joka osoittaa, mikä tie vie Bordeauxiin, Perigueuxiin tai tiilikattoiseen Montaubaniin.