»Niin. Toinen on se mies, joka vangitsi minut, ja toinen se, joka laski ystäväni menemään tänään.»
»Ihmetyttikö teitä, että annoin hänen mennä? Se oli varovaisuutta, herra de Cocheforêt», selitin minä. »Olen vanha peluri. Minä tiedän, milloin panos on liian korkea minulle. Se mies, joka pyydysti leijonan sudenkuoppaansa, ei ollut tehnyt hyvää kaappausta.»
»Ei, totta se on», vastasi hän hymyillen. »Ja kuitenkin… niin, teissä on kaksi eri luonnetta.»
»Niin on useimmissa», myönsin huoaten. »Mutta ei aina samalla kertaa.
Väliin on toinen esillä, väliin toinen.»
»Mitä toinen pitää toisen aloittaman työn täyttämisestä?» kysyi hän purevasti.
Kohautin olkapäitäni.
»Sen täytyy niin olla», sanoin minä. »Jos saa perinnön, niin se on otettava vastaan velkoineen ja kaikkineen.»
Hän ei vastannut vähään aikaan, ja minä luulin hänen taas ajattelevan omia asioitansa. Mutta äkkiä hän katsoi jälleen minuun, »Vastaatteko minulle erääseen kysymykseen, herra de Berault?» virkkoi hän ystävälliseen tapaan.
»Mahdollisesti.»
»Sanokaa minulle sitten — se on todellakin hyvin mielenkiintoista, — sanokaa minulle, mikä minulle onnettomana hetkenä lähetti teidät vaanimaan minua?»