»Tuota noin… pensaaseen? Niin, märkiähän ne ovat. Mutta… kyllä, kyllä monsieur, nyt se on tehty. Ja pistoolin huotrat?»
»Ulos nekin!» määräsin karskisti. »Heittäkää ne ulos! Hui! Täällä sisällä löyhkää nahalta. Lakaiskaa nyt lieden edusta. Ja asettakaa pöytä avoimen oven eteen, jotta voimme nähdä puutarhaan — noin. Ja sanokaa keittäjättärelle, että me syömme puolista kello yksitoista ja että madame ja mademoiselle tulevat nyt.»
»Hm… mutta herra kapteeni määräsi, että puolinen syödään vasta puolikahdeltatoista.»
»Siinä tapauksessa se tuke puolta tuntia aikaisemmin, ja pankaa mieleenne, ystäväiseni, että jollei se ole valmis, kun madame tulee, niin siitä saatte te ja keittäjätär vastata.»
Miehen mentyä toimittamaan asiaansa katselin ympärilleni. Mitä täällä vielä puuttuikaan? Aurinko paistoi herttaisesti kiilloitetulle lattialle; yöllisen sateen raikastuttama ilma virtasi vapaasti avoimesta ovesta. Muutamat syyskylmiltä säästyneet mehiläiset surisivat ulkopuolella. Takkavalkea räiskyi kodikkaasti; vanha koira, sokea ja raihnainen, makasi paistattelemassa turkkiaan tulen edessä. Minä en nähnyt muuta korjattavaa; seisoskelin katsellen, kuinka mies siirsi esille pöydän ja levitti sille liinan.
»Kuinka monelle, hyvä herra?» kysyi hän pelokkaasti.
»Viidelle», vastasin enkä voinut olla hymyilemättä itsekseni.
Sillä mitä olisikaan sanottu Zatonin majatalossa, jos olisi nähty Berault muuttuneena perheenemännäksi? Eräällä hyllyllä oli valkoinen kukkaismaljakko, vanhanaikainen esine Henrik II:n päiviltä. Otin sen alas, panin siihen muutamia syyskukkia, laskin maljakon pöydälle ja vetäysin vähän taaksepäin, silmätäkseni miltä se näytti. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä, kun olin kuulevinani heidän tulevan, sieppasin kukat pois oudosti säikähtäen; minua oli äkkiä hävettänyt. Se osoittausi kuitenkin vääräksi hälytykseksi, ja minä panin maljakon takaisin. Niin narrimaisesti en ollut käyttäytynyt moneen vuoteen — useampaan kuin teki mieleni laskea.
Mutta kun madame ja mademoiselle tulivat alas, ei heiltä liiennyt huomiota kukkasille eikä huoneelle. He sanoivat, että kapteeni oli lähtenyt alas kylään ja metsään vaanimaan pakolaista, ja kun olin valmistautunut katselemaan huvinäytelmää, koituikin siitä nyt murhenäytelmä. Madamen kasvot olivat niin punaiset itkusta, että kaikki hänen kauneutensa oli poissa. Hän hätkähti pienimmästäkin äänestä eikä saanut sanaakaan suustansa vastaukseksi tervehdykseeni. Hän vaipui tuolille, istui sitten hievahtamatta ja itki hiljaa.
Mademoiselle oli tuskin iloisemmalla tuulella. Hän ei itkenyt, mutta hänen sävynsä oli kova ja ylpeä. Hän puheli hajamielisesti ja vastaili ärtyisesti. Hänen silmänsä säkenöivät, ja näytti siltä kuin hän olisi alinomaa kuulostellut jotakin pelkäämäänsä ääntä.