»Minusta tuntuu, että olemme vaihtaneet paikkoja», sanoi hän, »ja että teistä on tullut isäntä ja meistä vieraita.»
»Antakaamme olla niin», sanoin hilpeästi. »Olkaa hyvä ja ottakaa hiukan tätä ragouta. Kas niin, mademoiselle, paastoaminen ei ole kenellekään hyväksi. Kunnon ateria on pelastanut monen ihmisen hengen.»
Se oli kenties kömpelösti sanottu, sillä hän vavahti ja katsoi minuun synkästi hymyillen. Mutta hän suostutti kälynsä syömään ja otti hiukan omallekin lautaselleen ja kohotti haarukan huulilleen. Mutta hän laski sen heti pois.
»Minä en voi», mutisi hän. »Minä en voi niellä mitään. Hyvä Jumala, tällä hetkellä he kenties vangitsevat hänet.»
Luulin hänen ratkeavan itkuun, ja minua kadutti, että olin taivuttanut hänet tulemaan alas. Mutta vielä ei hänen hillitsemiskykynsä ollut lopussa. Ponnistelulla, jonka näkeminen kävi tuskakseni, hän sai tyyneytensä takaisin. Hän otti haarukan ja söi pari palaa. Senjälkeen hän loi minuun katseen, joka hehkui innosta.
»Minä tahdon puhutella Clonia», kuiskasi hän tuskallisesti. Palvelija, joka tarjosi meille, oli mennyt huoneesta.
»Tietääkö hän?» kysyin.
Hän nyökkäsi, ja hänen kauniit kasvonsa olivat omituisesti muuttuneet. Voi nähdä, että hän puri hampaitaan yhteen; kaksi punaista pilkkua hehkui hänen poskillaan, ja hän hengitti rajusti. Häntä katsellessani tunsin äkillisen pistoksen sydämessäni ja vavahdin niinkuin mies, joka herätessään näkee seisovansa kuilun partaalla. Kuinka suuresti nuo naiset rakastivatkaan sitä miestä!
Vähään aikaan en kyennyt lausumaan mitään. Sittenkun sain puhelahjani, särähteli ääneni kuivana ja sammaltavana.
»Hän on luotettava ja uskollinen», sanoin. »Hän ei osaa lukea eikä kirjoittaa.»