»Ei, mutta…» Mademoisellen kasvot saivat päättäväisen ilmeen. »He tulevat» kuiskasi hän. »Hiljaa!» Hän nousi ja seisoi pää pystyssä nojaten pöytää vasten. »Ovatko he… ovatko he löytäneet hänet?» mutisi hän. Nainen hänen vieressään itki yhä, tietämättä mitä tapahtui.
Minä kuulin kapteenin raskaat askeleet käytävässä ja hänen äänekkään kiroilunsa ja kosketin mademoisellen kättä.
»Ei, he eivät ole löytäneet», kuiskasin. »Kaikki on hyvin, mademoiselle. Kaikin mokomin rauhoittukaa. Istuutukaa ja ottakaa heidät vastaan kuin ei olisi mitään hätää. Ja kälynne! Madame, madame!» huusin melkein ankarasti. »Hillitkää huolestuksenne! Muistakaa, että teillä on osa näyteltävänä.»
Kehoitukseni vaikutti. Madame tukehdutti nyyhkytyksensä. Mademoiselle hengähti syvään ja istuutui, ja vaikka hän vielä oli kalpea ja vapisi, oli kuitenkin pahin puuska tauonnut.
Jopa oli aikakin. Ovi lensi auki, ja kapteeni ryntäsi sisälle yhä sadatellen.
»Sacré nom du dialle!» kiljui hän, kasvot tulipunaisina raivosta. »Kuka hullu se näin on liikutellut tavaroita täällä. Saappaani… minun…»
Hän jäi seisomaan suu auki. Hän vaikeni keskellä lausetta, mykistyneenä huoneen uudesta asusta, nähdessään pikku seurueen pöydän ympärillä ja kaikki toimittamani muutokset.
»Saint Siège!» jupisi hän. »Mitä tämä merkitsee?» Luutnantin harmaapartaiset kasvot, jotka kurkistivat hänen olkansa yli, täydensivät kiivaelman.
»Tulette hiukan myöhään, herra kapteeni», sanoin hilpeästi. »Madamen kello on yksitoista. Mutta tulkaa nyt, teille on myös katettu.»
Hän avasi suunsa kirotakseen, mutta hillitsi aikeensa. »Kuka — kuka on pannut saappaani käytävään?» kysyi hän vihasta käheällä äänellä. Hän ei kumartanut naisille, ei ollut huomaavinaankaan heidän läsnäoloaan.