»Joku miehistä arvatenkin», sanoin välinpitämättömästi. »Onko jokin vialla?»
Hän tuijotti minuun. Sitten hän huomasi levättinsä, joka oli ripustettu ulkopuolelle. Hän astui ulos ovesta, näki pistoolihuotransa nurmella ja muita tavaroita siroteltuina ruohikkoon. Hän tuli takaisin.
»Kuka on tehnyt tätä koirankuria?» sähisi hän sisukkaan näköisenä.
»Kenen kolttosia nämä ovat? Vastatkaa, herraseni, muutoin…»
»No, no… ajatelkaa naisia!» varoitin häntä. »Unohdatte malttinne, kapteeni.»
»Unohdanko?» ärjäisi hän, ja tällä kertaa hän ei niellyt kirousta. »Älkää puhuko naisista! Madame? Pyh! Luuletteko, senkin narri, että me asetumme kapinallisten taloon kumartelemaan ja hymyilemään ja ottamaan tanssitunteja?»
»Nykyisessä tapauksessa olisi kohteliaisuuden opetus enemmän paikallaan», sanoin ankarasti. Ja samassa nousin seisaalle.
»Onko se tapahtunut teidän käskystänne?» pauhasi hän tummanpunaisena raivosta. »Vastatkaa!»
»On», myönsin empimättä.
»Siinä saatte!» huusi hän ja huitaisi minua hatullaan kiukkuisesti vasten kasvoja. »Ja tulkaa nyt ulos taistelemaan.»
»Mielelläni, herraseni», vastasin kumartaen, »silmänräpäyksessä.
Sallikaa minun noutaa miekkani. Se lienee käytävässä.»