Menin ulos hakemaan sitä.
Takaisin tullessani huomasin molempien miesten odottavan minua puutarhassa; naiset olivat nousseet pöydästä ja seisoivat kalpeina sen luona.
»On parasta, että menette yläkertaan kälynne kanssa, mademoiselle», sanoin osaaottavasti ja pysähdyin hetkeksi heidän luokseen. »Älkää pelätkö. Kaikki käy hyvin.»
»Mutta mitä se merkitsee?» vastasi mademoiselle ja näytti ihan tyrmistyneeltä. »Se tapahtui niin äkkiä. Minä olen… minä en ymmärtänyt. Riitaannuitte niin nopeasti.»
»Se on hyvin yksinkertainen juttu», vastasin hymyillen. »Kapteeni loukkasi teitä eilen. Hän saa maksaa sen tänään. Siinä kaikki. Ei, ei ihan kaikki», jatkoin matalalla ja muuttuneella äänellä. »Siitä on hyvää apua teille, mademoiselle, jos hän joutuu pois tieltä. Ymmärrättekö? Siinä tapauksessa ei tänään tule etsimisestä mitään.»
Häneltä pääsi huudahdus; hän tarttui käsivarteeni ja katsoi minua kasvoihin.
»Aiotteko surmata hänet?» äännähti hän.
Nyökkäsin vastaukseksi ja lisäsin: »Miksi en?»
Hänen hengityksensä salpautui; hän seisoi toinen käsi painettuna sydäntään vasten ja tuijotti minuun huulet raollaan, veren syöksyessä hänen poskiinsa. Mutta vähitellen kirkastuivat hänen kasvonsa suureen hymyyn.
»Niin, niin, miksi ei?» toisti hän hillityllä äänellä. »Miksi ei?» Hänen kätensä oli käsivarrelleni, ja hän puristi sitä, kunnes melkein teki kipeää. »Miksi ei? Te olette siis suunnitellut tämän — meidän tähtemme?»