Taas nyökkäsin.
»Mutta voitteko te?»
»Aivan varmasti», vakuutin ja sitten kuiskasin hänelle, että hänen piti viedä kälynsä yläkertaan. Enempää odottamatta aioin lähteä puutarhaan. Jalkani oli jo kynnyksellä, ja samalla omaksuin sopivan ilmeen, kohdatakseni viholliseni; mutta silloin kuulin liikettä takanani. Seuraavassa silmänräpäyksessä laskeutui hänen kätensä taas käsivarrelleni.
»Odottakaa! Odottakaa hetkinen! Tulkaa takaisin!» läähätti hän. Käännyin häneen päin. Hymy ja punehdus olivat hävinneet; hänen kasvonsa olivat kalpeat. — »Ei!» sanoi hän kiivaasti. »Minä olin väärässä! Minä en tahdo. En tahdo olla osallisena siinä. Te teitte sen suunnitelman yöllä, herra de Barthe. Se on murha.»
»Mademoiselle!» huudahdin kummastuen. »Murha? Miksi niin? Sehän on kaksintaistelu.»
»Se on murha», vastasi hän itsepintaisesti. »Te suunnittelitte sen yöllä. Sen sanoitte itse.»
»Mutta minä panen alttiiksi myös oman henkeni», muistutin terävästi.
»Minä en missään tapauksessa tahdo olla osallisena siinä», sanoi hän vähemmän kiivaasti. Hän vapisi liikutuksesta. Hänen silmänsä karttoivat katsettani.
»Minä otan sen vastuulleni», vastasin päättävästi. »On myöhä peräytyä, mademoiselle. He odottavat minua. Mutta ennen kuin menen, pyydän teitä vetäytymään pois.»
Minä käännyin hänestä ja läksin ulos, ihmetellen ja mietteissäni. Ensiksikin ajattelin, että naiset ovat kummallisia olentoja. Ja toisekseen — murha? Ainoastaan sen vuoksi, että olin suunnitellut kaksintaistelun ja haastanut riitaa? En ollut milloinkaan kuullut niin järjetöntä väitettä. Jos sillä tavoin ajateltiin ja sanottiin Kainiksi jokaista, joka miekalla ratkaisi kunnia-asioita, niin kadut vilisivät polttomerkeillä leimattuja kasvoja. Minä nauroin tuollaisille kuvitelmille, astellessani pitkin puutarhan käytävää.