Mutta ehkä sittenkin tein tyhmästi. Luutnanttihan jäisi jäljelle… mies, jonka kanssa ei ollut helppo tulla toimeen, kovemmasta aineesta luotu kuin kapteeni. Ja sotamiehet! Entä jos he minun surmattuani heidän johtajansa tekisivät maan kuumaksi jalkaini alla, kardinaalin valtakirjasta huolimatta? Olisi todellakin naurettavaa, jos juuri onnistumaisillani ollessani joutuisin pakenemaan kourallista tavallisia huoveja.
Se ajatus miellytti minua niin vähän, että aluksi epäröitsin. Tuntui kuitenkin olevan liian myöhäistä vetäytyä takaisin. Kapteeni ja luutnantti odottivat minua pienellä aukiolla viidenkymmenen kyynärän päässä rakennuksesta; siinä leikkasi kapeampi polku sitä leveätä tietä, jolla ensi kerran näin mademoisellen ja hänen kälynsä kävelevän. Kapteeni oli riisunut nuttunsa ja seisoi paitahihasillaan nojaten aurinkokelloon, avopäin ja jäntereinen kaula paljaana. Hän oli vetänyt miekkansa esille ja sohi sen kärjellä kärsimättömästi maata. Panin merkille hänen voimakkaan ruumiinrakenteensa ja reippaan ryhtinsä; kaksikymmentä vuotta takaperin se näky olisi kannustanut minua. Mutta nyt ei aivoissani ollut sijaa sellaisille ajatuksille, ja vaikka hetki hetkeltä tunsin yhä suurempaa vastenmielisyyttä taistelemaan, ei se ollenkaan johtunut menestykseni epäilemisestä.
Valmistausin vitkallisesti ja olisin mielelläni aikaa voittaakseni tehnyt jonkun muistutuksen paikkaa vastaan. Mutta aurinko oli kyllin korkealla, jottei se suonut kumpaisellekaan taistelijalle mitään erityistä etua. Maa oli kova, paikka oli hyvin valittu. Niinpä en kyennyt keksimään mitään veruketta päästäkseni miehestä eroon, ja seisoin jo valmiina tehdäkseni hänelle kunniaa ja käydäkseni toimeen, kun mieleeni juolahti ajatus.
»Silmänräpäys!» sanoin kapteenille. »Otaksukaamme, että surmaan teidät, herra kapteeni, —kuinka käy silloin asiallenne täällä?»
»Älkää olko levoton siitä», vastasi hän pilkallisesti hymyillen; hän oli väärin käsittänyt viivyttelyni ja empimiseni. »Niin ei tapahdu, hyvä herra. Missään tapauksessa ei sen ajatuksen tarvitse raskauttaa mieltänne. Minulla on mies tilalleni.»
»Niin, mutta kuinka käy minun asialleni?» huudahdin sitten. »Minulla ei ole luutnanttia kumppaninani.»
»Sitä olisi teidän tullut ajatella ennen kuin koskitte saappaisiini», vastasi kapteeni ylenkatseellisesti.
»Myönnetään», sanoin, olematta huomaavinani hänen sävyään. »Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Nyt, kun ajattelen sitä, en ole varma siitä sallivatko velvollisuuteni monseigneuria kohtaan minun taistella.»
»Otatte siis vastaan iskun, jonka saitte?» huudahti hän, sylkäisten ärsyttävästi maahan. »Diable!» Ja luutnantti, joka seisoi leveäharteisena hänen vieressään kädet selän takana, purskahti nauraa hohottamaan.
»Siitä en ole vielä oikein selvillä», vastasin epätietoisena.