»Koettakaapa siis varmistua, nom de Dieu!» kehoitti kapteeni ilkeästi nauraen. Hän teiskaroitsi edestakaisin ja leikki aseellaan. »Pelkään, herra luutnantti, ettei tänään tule leikistä mitään», jatkoi hän äänekkäästi kuiskaten. »Kukollamme onkin vain kananpoikasen sydän.»
»No niin», sanoin kylmästi, »en tiedä mitä olisi tehtävä. Päivä on kaunis ja kenttä erinomainen ja auringon asento mitä parhain. Mutta minä en voita suuriakaan surmatessani teidät, herra kapteeni; se päinvastoin saattaisi minut ikävään pinteeseen. Toiselta puolen ei minua erityisemmin surettaisi antaa teidän mennä.»
»Todellakin?» sanoi hän halveksivasti ja loi minuun sellaisen silmäyksen kuin olisin ollut lakeija.
»Ei», vastasin. »Sillä jos kulkisitte kertomassa, että olette lyönyt Gil de Beraultia ja itse selvinnyt ehjin nahoin, ei kukaan teitä uskoisi.»
»Gil de Berault!» huudahti hän hämmästyneenä.
»Niin, herraseni», vastasin hymyillen. »Nöyrin palvelijanne. Ettekö tiennyt nimeäni?»
»Luulin nimenne olevan de Barthe», sanoi hän. Hänen äänensä sointu oli kummallinen, ja hän odotti vastausta huulet raollaan ja silmissä samanlainen ilme kuin olin ennenkin nähnyt muiden miesten silmissä.
»Ei», sanoin minä, »se oli äitini nimi. Käytän sitä vain tilapäisesti.»
Hänen punaiset poskensa menettivät vivahduksen kukoistavaa väriänsä, ja hän puri huultansa silmäillessään luutnanttia hämmästynein katsein. Kun olin nähnyt nuo merkit ennenkin, tunsin ne hyvin; olisin nyt puolestani voinut huutaa: »Kananpojan sydän!», mutta enpä ollut huvin vuoksi suonut hänelle mahdollisuutta päästä jutusta, vaan pysyin päätöksessäni.
»Nyt toivon teidän myöntävän», sanoin tuimasti, »ettei minulle voi olla erittäin nöyryyttävää antaa loukkauksen jäädä kostamatta.»