— Pelkään itseni puolesta, — vastasi tyttö. Sitten rakkaus sulhaseen ja pelko itsensä puolesta joutuivat ristiriitaan, ja hän väänteli tuskaisena käsiään. — Oi, suokaa minulle anteeksi! — sanoi hän. — Te ette tiedä, että hän on luvannut päästää minut, jos hän ei saa käsiinsä teitä ja — ja — hugenottipappia. Hän on taannut sen minulle, mutta nähdessäni teidän astuvan sisään luulin, että hän oli syönyt sanansa ja lähettänyt munkin, ja se raivostutti minua. En voinut sietää ajatusta, etten ollut mitään voittanut. Käsitättekö nyt ja suotteko minulle anteeksi? Jos hän ei saa teitä käsiinsä, olen pelastettu. Menkää siis, pyydän, viivyttelemättä hetkeäkään.
Tignonville nauroi pilkallisesti ja kohautti olkapäitään, kääntäessään taaksepäin munkkikaapunsa päähinettä.
— Kaikki tuo on jo mennyttä! — sanoi hän, —ollutta ja mennyttä, armaani! Herra de Tavannes on tällä hetkellä vankina asehuoneessa. Matkallani tänne tapasin herra de Bironin, ja hän kertoi minulle. Ritarikunnan suurmestari tahtoi, että liittyisin hänen seuraansa; hän oli ollut marski Tavannesin asunnossa koko yön, ja häntä oli pidätetty siellä kauemmin kuin hän oli odottanut. Hän oli sitoutunut vapauttamaan kreivi Hannibalin palattuaan, mutta minun pyynnöstäni hän suostui pidättämään häntä vielä tunnin ja myöskin tekemään minulle erään pienen palveluksen.
Se toivon kajastus, joka hetken oli kirkastanut tytön kasvoja, sammui hitaasti.
— Siitä ei ole apua, — sanoi hän, — jos hän tapaa teidät täällä.
— Mutta hän ei tapaa. Ettekä tekään.
— Mitä tarkoitatte?
— Muutaman minuutin kuluttua, — selitti hän voimatta salata riemuaan, — saapuu asehuoneesta viesti Tavannesin nimessä käskien hänen tänne lähettämänsä munkin tuoda teidät hänen luokseen. Suullisen käskyn, minun täällä oloni vahvistamana, luulisin riittävän: »Käskekää neidin luona olevan munkin» — niin se käsky kuulunee — »saattaa hänet luokseni asehuoneeseen ja pankaa neljä keihäsmiestä heidän turvakseen». — Kun pyysin herra de Bironia toimittamaan tämän asian, niin hän nauroi. — »Voin tehdä vielä paremminkin», — sanoi hän. — »He saavat tuoda kreivi Hannibalin hansikkaan, jonka hän unohti pöydälleni. Kaikki tämä siinä tapauksessa, etteivät lurjukset ole tehneet hänelle mitään pahaa, minkä Jumala estäköön, sillä minä olen hänestä vastuussa.»
Ihastuksissaan tästä sotajuonesta, joka oli juolahtanut hänen mieleensä tavatessaan Bironin, Tignonville ei nähnyt siinä mitään vikaa. Mutta tyttö näki, ja vaikka hän kuuntelikin Tignonvillen selitystä loppuun asti, ei mikään uusi toivonvälke hellyttänyt hänen kasvojensa ilmettä. Tehden arvokkaan kädenliikkeen, joka ei tarkoittanut ainoastaan rouva Carlatia ja ovella seisovaa kamarineitsyttä, vaan myöskin poissaolevia palvelijoita, hän sanoi:
— Kuinka näiden käy? Te unhotatte heidät. Te ette voi luulla, te ette ole voinut luulla, että minä hylkäisin heidät? Että jättäisin heidät hänen armoilleen, sitä armoa saamaan, jota hän voitettuna saattaisi heille osoittaa? Ei, te unhotatte heidät.