— Herrani määräyksestä, — mutisi hän jörösti ja sulki oven.
Tytöllä oli hugenottien viha munkkikaapua vastaan, ja tällä tärkeällä hetkellä hänellä oli syytä sitä pelätä. Hänen silmänsä salamoivat suuttumuksesta.
— Riittää! — huusi hän viitaten kädellään käskevästi ovea kohti. — Menkää takaisin hänen luokseen, joka teidät lähetti! Jos hän tahtoo solvaista minua, tehköön sen vasten kasvoja! Jos hän tahtoo olla valapatto, tulkoon itse syömään sanansa! Taikka jos tulette omasta aloitteestanne, — jatkoi hän heittäen syrjään kaiken varovaisuuden, — kuten veljeskuntanne tuli Philippa de Lunsin luo, tarjoomaan minulle samanlaista valintaa kuin hänelle, niin vastaan samoin kuin hän vastasi: Jos olisin ajatellut vain itseäni, en olisi elänyt näin kauan! Ja mieluummin kuin siedän teidän läsnäoloanne tai kuuntelen vastaväitteitänne —
Viimeisen sanan kohdalla hänen äänensä värähti oudosti, ja hän vaikeni äkkiä, huulet jäivät auki, ja hänen vartalonsa näytti hetken horjuvan. Seuraavalla hetkellä rouva Carlat, johon vieras seisoi selin, ei ollut uskoa silmiään, sillä neiti oli vaipunut munkin syliin!
— Clotilde! Clotilde! — huusi munkki, painaen tyttöä rintaansa vastaan, sillä munkki olikin herra de Tignonville. Munkkikaavun alla oli sulhanen, jonka ympärillä neidin ajatukset olivat askarrelleet. Tässä valepuvussa, kädessään kreivi Hannibalin kirjelippu rouva St. Lolle, vartijat kun alhaalla tunsivat Tavannesin käsialan, vaikka eivät osanneet lukea sen sisältöä — hän oli päässyt vaikeuksitta neidin luo.
Hän oli kuullut, ennenkuin astui sisään, että Tavannes oli poissa, ja tiesi siis, että häntä ei uhannut suurikaan vaara. Mutta hänen morsiamensa, joka ei tiennyt mitään hänen seikkailuistaan viime eron jälkeen, näki hänessä miehen, joka saapui hänen luokseen henkensä kaupalla, lukemattomista vaaroista huolimatta, verilöylyn puhki. Ja vaikka hän ei ollut koskaan syleillyt sulhastaan, paitsi kaamealla hetkellä hengenvaaran uhatessa, ja vaikkei hän ollut koskaan kutsunut häntä ristimänimeltään, niin tämän jälleennäkemisen ilossa hän kokonaan antautui hänen hyväilyilleen, piti hänestä itkien kiinni, unohti hetkeksi hänen hairahduksensa ja ajatteli ainoastaan häntä, joka oli niin ritarillisesti palannut hänen luokseen, joka toi mukanaan tuulahduksen Poitousta, merestä, entisistä päivistä ja entisestä elämästä, ja jonka näkeminen karkoitti hänestä hetkiseksi molempien viime päivien kauhut.
Ja rouva Carlat itki myöskin, ja huoneessa kuului itkua ja nyyhkytystä. Vähimmin oli liikutuksen vallassa Tignonville itse, joka, kuten tiedämme, oli kokenut sinä päivänä paljon. Mutta hänenkin sydämensä paisui, osaksi ylpeydestä, osaksi onnellisena siitä, että hän oli palannut ihmisen luo, joka rakasti häntä näin suuresti. Kohtalo oli ollut hänelle ansaitsemattoman suopea, mutta nyt hänen ei tarvinnut sitä tunnustaa. Jahka hänen suunnittelemansa temppu oli onnellisesti suoritettu loppuun, unohtaisi hän pian, että hänellä oli ollut muitakin tuumia.
Neiti oli ensimmäisenä menettänyt malttinsa, ja ensiksi hän myöskin tointui.
— Olin unhottanut, — huusi hän äkkiä, — olin unhottanut, — ja hän kiskoutui sulhasensa syleilystä rajusti, seisten siinä läähättäen, kalpein kasvoin, silmät pelästyneinä. — Minä en saa! Ja te — olin senkin unhottanut. Täällä olollanne, herra, teette minulle pahimman palveluksen mitä voitte tehdä. Teidän täytyy lähteä pois. Menkää, hyvä herra, rukoilen teitä laupeuden nimessä lähtemään, kun se vielä on mahdollista. Pelkään jokaista hetkeä, jonka täällä viivytte, jokaista hetkeä, jonka tässä talossa vietätte.
— Älkää pelätkö minun tähteni, — sanoi Tignonville kerskailevalla äänensävyllä. Hän ei käsittänyt.